Valkoisten naisten lehdistä II

Ruskeat Tytöt

Tämän viikon maanantaina heräsin järkyttävään huonojen hiusten päivään. Se on hyvin sattumanvaraista, kuten tiedämme. Olin ollut jo ainakin viikon puolikuntoinen, ja pessyt hiukset muutaman päivän välein nopeasti, kietaissut ne nutturalle harjaamatta ja öljyämättä.

Niin tein tuonakin aamuna, ja sen jälkeen menin facebookiin, kuten meillä älypuhelimen omistavilla ruskeilla ihmisillä on tapana. Ja kuinka ollakaan, kuin lahjana taivaalta feedissäni oli seuraava saateteksti:

” Maanantain tukkakriisi ja perisuomalainen luihuletti? Opi ottamaan tukastasi kaikki irti ihkun Michelle Williamsin tyyliin.”

Ei, kyse ei ollut Destiny’s Childin Michellestä, vaan siitä toisesta ihanasta.

Olivia oli nimennyt hänet kauneusmuusaksi ja tässä lainaus hiustenhoitovinkistä: ”Pitkä, sivulle kammattu otsatukka tuo kampaukseen pehmeyttä. Tumma tyvi ja vaaleammat latvat tekevät tukasta ryhdikkään näköisen. Kuivaa otsatukka föönin sijaan puhallinkihartimella, jolloin saat siitä nopeasti ja helposti ilmavan.”

Minä en ymmärrä mitä tuo ohje tarkoittaa. Minulla on ihan toisenlainen tukka. Sellainen tukka, jota ei ole olemassa, ja jolle ei ilmeisesti tarvitse antaa mitään vinkkejä, jolle ei ole muoteja ja trendejä ja joka ei ole kaunis ja arvokas.

Minun tukkanihan hoito-ohjeet ja kauneusvinkit tulevat joko telepaattisesti suoraan Jumalalta, Michelle Williamsin näköiseltä, viisikymppiseltä äidiltäni sekä rikkinäisen puhelimen kautta ulkomailla asuvilta naispuolisilta sukulaisiltani, joista heistäkin noin puolet on valkoisia michellewilliamseja.

Minähän en halua lukea naistenlehtiä, koska olen ruskea.

Ensin ajattelin, että kyllä siellä varmaan jotain minullekin, koska vuosi on 2015 ja lehtiä tekevät suvaitsevaiset, lahjakkaat ja liberaalit ihmiset. Selasin lehden nettisivuja, ja löysin lähes neljän kuukauden ajalta pari kolme maahanmuuttajaa (tosin valkoiseksi identifioitavaa, vaikkei se minun asiani olekaan), yhden hyvännäköisen, käsittääkseni romanimiehen – ja minun itseni kirjoittaman jutun rasismista, syrjinnästä ja rodullistamisesta tämän päivän Suomessa.

Voin vakuuttaa, ettei ole mitään niin pitkästyttävää kuin omien tekstien lukeminen. Eikä mitään niin lannistavaa ja satuttavaa, kuin tällaisen asian kasvoille lävähtäminen heti maanantai-aamuna.

Yleensä nielen suuttumuksen, suttaan vähän ripsaria ja arganöljyä kaulan yläpuolelle ja lähden töihin teeskentelemään, että olen yhdenvertainen ja arvokas.

Tuona aamuna päätin laittaa palautetta. Laitoin viestin facebookin inboxin välityksellä ja näin, että se nähtiin heti. Siinä luki esimerkiksi näin:

”Miten aiotte ottaa huomioon myös meidät muut kuin valkoiset suomalaisnaiset? Me joudumme joka kerta soveltamaan näitä teidän vinkkejänne omiin kehoihimme. Olisiko mahdollista tuottaa sisältöä myös meille, niin että joskus jotkut muut joutuisivat soveltamaan? On todella turhauttavaa, että olemme teille täysin näkymättömiä naisina ja mahdollisina kuluttajina. Mitä aiotte tehdä tälle asialle?”

Kukaan ei ole vastannut minulle kohta viiteen päivään. Sen sijaan sivuille on ilmestynyt juttu maannaisestani, nobelvoittaja Tawakkul Karmanista, ja koko sinänsä ihan hienosta jutusta on nostettu kärjeksi kohta, missä Karman kertoo huivivalinnoistaan:

"Peittävä huivi on muuri. Se tekee naisesta heikon. Kun työskentelee julkisessa ammatissa, viesti ei välity, ellei se ole selvä ja läpinäkyvä."

Minulla ei nyt riitä kapasiteetti kuvailemaan, miten monilla eri tavoilla tässä on menty pieleen. Miten paljon tällainen ylimielinen tapa kertoa tarinoita meistä satuttaa. Miten paljon tällainen esitystapa antaa voimaa rasismille. Miten paljon merkitystä lifestyle-kirjoituksilla on ihmisyyden kannalta, jos niin halutaan.

Minä olen lopen uupunut.

 

Share