Vieraskynä: Musta näyttämö, valkoinen katse

Ruskeat Tytöt

 

Teksti: Sonya Lindfors

 

Vastine Tove Djupsjöbackan kritiikkiin Huvudstadsbladetissa 21.4.2016

 

Olin viime lauantaina keskustelemassa  SARVin eli Suomen Arvostelijain Liiton kritiikinpäivässä rodullistamisesta ja taiteen kentän monimuotoisuudesta. Tilaisuudessa ei ollut minun lisäksi yhtään rodullistettua ihmistä. Tämä ei ole minulle uusi kokemus. Kuten olen sanonut useimmissa haastatteluissani, Suomen taiteen kenttä on lähtökohtaisesti valkoinen.

 

Oli miten oli, SARVin keskustelu oli tärkeä avaus. Vaikka minulle oli epämukavaa jälleen kerran edustaa vähemmistöä ja puolustaa rodullistetun taiteilijan asemaa täysin valkoiselle yleisölle, keskustelussa nousi esille useita hyviä kysymyksiä ja näkökulmia siitä miten kriitikko voi ylläpitää toiseuttavia valtarakenteita haluamattaan ja tietämättään, jollei tunnista omaa positiotaan.

 

Sukupuoleen liittyvissä asioissa kritiikki tuntuu olevan jo monessa asiassa pidemmällä, vaikka tekemistä riittääkin. Mutta koska toiseus ja rodullistaminen ovat suomalaisen kritiikin kentällä vielä melko uusia asioita, koen tarvetta kirjoittaa tämän vastineen Tove Djupsjöbackan kritiikkiin.

NOBLE SAVAGE prosessissa ja kaikissa sitä ympäröivissä projekteissa (TOISEUS 101 - julkaisu, #StopHatredNow) on ollut kyse itsensä keskittämispraktiikasta (recentralizing).

 

Minä ja me rodullistetut taiteilijat asetamme itse itsemme, kehomme ja kokemuksemme keskiöön. Yritämme haastaa taiteen kentän meille antaman position. Me haluamme tulla pois marginaalista.

 

Siksi on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, että valkoinen arvostelija tekee kritiikin teoksesta, joka käsittelee toiseuttavia representaatioita.

 

Syntyy kutkuttava metataso: Musta koreografi tekee teoksen toiseudesta, jossa asettaa mustuuden keskiöön. Valkoinen kriitikko kirjoittaa teoksesta kritiikin, jossa jälleen asettaa valkoisen katseen keskiöön.

 

Tämä ei tarkoita missään nimessä sitä, etteikö kriitikon mielipide ole arvokas, tai etteikö hän saisi kirjoittaa kritiikkiä, päinvastoin. Yritän kuitenkin tehdä näkyväksi sitä epätasa-arvoista tilannetta, joka kriitikkojen (ja varmasti myös muiden toimittajien ja journalistien) parissa vallitsee. En ole tietoinen yhdestäkään rodullistetusta taidekriitikosta ja diskurssi toiseudesta on vielä lapsenkengissä.

 

Maailma ei kuitenkaan odota. Ympäri Suomea pyörii useita näyttämöteoksia, jotka käsittelevät rasismia, toiseutta tai moninaisuutta. Kuitenkin monelta kriitikolta kuin myös taiteilijalta puuttuu työkalut käsitellä aiheita.

 

Tilanteen tiedostaen yritän käydä dialogia, jälleen kerran tehdä näkyväksi keskustelusta puuttuvaa näkökulmaa. Näin ei ole tapana tehdä, mutta toisaalta en ole tehnyt mitään urallani niin kuin pitäisi. Yhden asian haluan tehdä erityisen selväksi: tarkoituksenani ei ole millään tavalla puolustaa teosta vaan nimenomaan suunnata fokus vallitsevien valta-asetelmien ja toiseuden problemaattisuuteen. Teoksella, kuten myös minulla taiteilijana, on ehdottomasti omat puutteensa, ja lähtökohtaisesti koko tykkään / en tykkää -keskustelu on minulle epäkiinnostava.

 

Kriitikolla saa olla oma mielipiteensä, siihen en aio puuttua. Sen sijaan aion analysoida arviota omastani, eli rodullistetun taiteilijan positiosta.

 

Mitä tapahtuu kun valkoinen katse kohtaa mustan näyttämön?

Historiallisesti musta keho on saanut olla näyttämöllä vain ollessaan virtuoottinen, hauska ja viihdyttävä. Viihdyttävä valkoiselle katselle. Joka kerta kun kehoni astuu näyttämölle, joudun tanssimaan näiden haamujen kanssa. Kehoni kantaa mukana historiallisten merkitysten taakkaa.

 

Ensimmäinen mustuutta käsittelevä teokseni NOIR? olikin dramaturgiselta muodoltaan black talent show. Se yritti tehdä näkyväksi tätä historiallista jatkumoa, johon minä ja työryhmä asetumme, kun astumme näyttämölle. Teosta tehdessäni en kuitenkaan jostain syystä tullut ottaneeksi huomioon itsestäänselvyyttä: Suomessa esiinnymme lähtökohtaisesti pääosin valkoiselle yleisölle. Teoksen black talent show -dramaturgiasta tuli myös sen kompastuskivi. Yleisöllä oli niin hauskaa ja esiintyjät olivat niin virtuoottisia, että suurelta osalta yleisöstä meni teoksen kipupisteet, poliittisuus ja yhteiskunnallinen kritiikki ohi. Se yllätti minut täysin. Pelkään, että NOIR? myös jollain tasolla vahvisti olemassa olevia stereotypioita, koska se ei onnistunut pysäyttämään valkoista katsetta tai saamaan sitä katsomaan itse itseään. Vaikka NOIR? oli monella tavalla tärkeä, se ei onnistunut pakenemaan positiotaan.

 

NOBLE SAVAGE teoksessa olen muuttanut strategiaa. Teos on neliosainen. Se on pitkä, se ei ole tasaisesti etenevä eikä se noudata ”hyvää länsimaista valkoista dramaturgiaa”. Se ei rullaa viihdyttävästi, vaan on omaehtoinen ja -aikainen.

 

Oma, Teatterikorkeakoulusta saamani koulutukseni perustuu myös länsimaiseen valkoiseen taidetraditioon. Samoin kuin kompositio- ja dramaturgiatyökalut, joita koulussa opetetaan. Tästä syystä, osana keskittämispraktiikka, olen NOBLE SAVAGE:ssa yrittänyt tutkia, mitä voisi olla musta dramaturgia. Sellainen, joka ei perustu valkoisen taidetradition arvoille ja ideologialle.

 

Olen palannut omiin kokemuksiini jameista, länsiafrikkalaisista rituaaleista tai vaikkapa battleista, joissa asiat ja tapahtumat syttyvät ja sammuvat. Jokin asia alkaa vaihvihkaa ja varkain, kunnes tulee perkussiivinen isku! Syntyy rinki, jammailuhetki, call and response. Tekemisen ja yhdessäolon riemu ja nautinto. Välillä tulee yhtäkkinen crescendo, joka laantuu. Ei ole aristoteelista draamankaarta, ei hidasta aiheen kehittelyä.

 

Musta dramaturgia ei ole valkoiselle katseelle viihdyttävä, vaan omaehtoinen, materiaalinen ja pirskahteleva.

 

Tove Djupsjöbackan kritiikki oli monilta kohdin kannustava, jopa ylistävä. Hän piti esityksestä! Mutta silti koen tärkeäksi kirjoittaa tämän vastineen, sillä mielestäni häneltä on mennyt ohi teoksen tärkein sanoma. Musta näyttämö. Teosta ei ole tehty valkoisesta positiosta tai valkoiselle katseelle, sen sijaan se yrittää manata valkoisuuden näkyväksi. Valkoisuuden hegemoniaa voi alkaa purkaa vasta kun sen olemassaolo tiedostetaan.

 

Uskon ja toivon että valkoinen katsoja, joka on tieten tahtoen tullut katsomaan kyseistä teosta voisi edes tämä yhden teoksen verran, kahden tunnin ajan sallia sen, että tämä teos on meiltä meille.

Musta näyttämö,  jossa valkoisuus ei ole keskiössä. Jopa katsomo on rakennettu niin, että jokainen katsoja on sivustakatsoja. Teos pakenee yhtä keskipistettä.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokainen katsoja olisi tervetullut ja tärkeä. Haluan kuitenkin muistuttaa, että lähes jokainen Suomessa tehty teos mahtuu valkoiseen kaanoniin. (NOBLE SAVAGE on toinen ikinä Suomessa tehty tanssiteos, joka kaikki kuusi esiintyjää ovat mustia.)

 

Kritiikissään Djupsjöbacka riemuitsee mustien esiintyjien virtuositeetista ja lukee teoksen toisen osan slapstickinä. Hän ei pysty lukemaan whiteface/blackface-yhteyttä, mustan kehon pakkoassimilaatioita tai white washingia. Hän ei näe kipua, tuskaa tai häpeää. Luultavasti siksi, koska ne eivät ole hänen kokemuksiaan. Mutta häntä naurattaa. Hänelle teoksen ”huippukohtia ” olivat kaksi virtuoottista tanssihetkeä.

Sen sijaan Djupsjöbacka kritisoi teoksen dramaturgiaa. Teoksen rönsyilevyys, pituus, ja löyhyys olivat hänelle ongelmallisia.  Huonoksi hän koki myös teoksen viimeinen osan, joka on rakennettu utopiaksi, jossa kuusi mustaa kehoa voivan asettua näyttämölle tekemättä mitään. Post-language, post-dance, post-race, post-gender, utopia, jossa vuonna 3000 koreografi Sonya Lindfors tekee teoksen, jossa hänen ei tarvitse käsitellä ihonväriä, sukupuolta tai kapitalistista systeemiä. Viimeinen osa on yritys asettaa kuusi mustaa kehoa näyttämölle ilman, että he joutuvat tanssimaan, puhumaan, selittämään tai viihdyttämään.

 

Tämä näyttäytyi Djupsjöbackalle huonona. Ehkä siitä syystä, että mustat kehot eivät ottaneet valkoisen katseen heille määräämää positiota? Tai koska ne eivät vastanneet valkoisen katseen tarpeeseen tulla viihdytetyksi? Viipyilevyys ja ajanotto, omaehtoisuus ja -aikaisuus ovat asioita, joita minulle ei vielä sallita. Sen sijaan Djupsjöbacka ehdottaa dramaturgista teroitusta.

 

Hyvä valkoinen kriitikko.

 

Kiitos palautteestasi. Otan sen vastaan ja analysoin sitä. On hyvin mahdollista, että teoksen dramaturgia on huono. Mutta onko mittarina länsimaisen valkoisen taidetradition käsitys hyvästä dramaturgiasta? Jos valkoinen katse ei pysty tunnistamaan mustuutta silloin kun se on monitasoista ja monimuotoista, mikä on tunnistamattoman ja huonon ero?

 

Haastan sinua ajattelemaan pidemmälle, mutta yritän myös itse tiedostaa puutteeni ja pyrkiä kehittämään itseäni ja praktiikkaani. Ensi kerralla, kun käsittelen toiseutta, olen vielä tarkempi ja artikuloidumpi.

 

Mutta me emme pysty pakenemaan tosiasiaa: tätä teosta ei ole tehty sinulle.

 

Olen päästänyt irti pyrkimyksestä mahtua valkoisuuteen. Minun kehoni, estetiikkani, ajatukseni ja tapani olla hylkivät valkoisuutta. En kyllästynyt olemaan marginaalissa. Maailma muuttuu ja Suomi muuttuu, mutta taiteen kenttä monimuotoistuu hitaasti. Mutta minä teen taidetta nyt, en voi odottaa kahtakymmentä vuotta.

 

Kirjoitan tätä vastinetta, koska uskon että parhaimmillaan tämä dialogi voi tehdä meistä molemmista tiedostavampia. Minulla on vain yksi ehdotus: mielestäni kriitikon olisi hyvä tiedostaa oma positionsa dominoivan kulttuurin edustajana erityisesti kirjoittaessaan toiseudesta tai vähemmistöistä oli kyse ihonväristä, seksuaalisesta suuntauksesta, sukupuolesta tai jostain muusta.

 

Pieni anekdootti lopuksi.

 

Eräs henkilö oli katsomassa esitystä tällä viikolla ja hän halusi kiittää. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen hän oli kuullut Ghanassa puhuttavaa twin-kieltä näyttämöllä. Hän oli ainoa koko yleisössä, joka ymmärsi kyseisen kohtauksen sisällön. Mutta hetken aikaa hän sai olla keskiössä.

 

 

Sonya Lindfors on helsinkiläinen koreografi ja taiteellinen johtaja, joka pyrkii töissään ravistelemaan valtarakennelmia. NOBLE SAVAGE on osa mustuutta käsittelevää teossarjaa.

 

 

Share