Ladataan...

PainStation. /////////fur////

Berliinin keskustassa sijaitsevassa Computerspielemuseumissa lymyää laite nimeltä Painstation. Tai oikeastaan laite nimeltä The artwork formerly known as Painstation, koska Sony ei arvostanut taiteilijoiden viittausta Playstation-brändiin. Mutta puhutaan nyt kaikella uhallakin ihan vain Painstationista.

PainStation on /////////fur////-taiteilijakollektiivin vuonna 2001 kehittämä pelilaite, jossa pelaajat pelaavat hyvin paljon Pongia muistuttavaa peliä ja kärsivät sen seurauksena kivuliaista rangaistuksista. Käynnistääkseen pelin pelaajat asettavat kätensä metallisen laatan muodostamalle rangaistusalueelle. Pelin kuluessa pelikentälle pelaajien mailojen taakse ilmestyy symboleja, jotka vastaavat erilaisia rangaistuksia: sähköshokkeja, kuumuutta ja piiskaa. Jos pallo livahtaa ohi omasta mailasta ja osuu rangaistussymboliin, pelaaja saa symbolin mukaisen rangaistuksen. Peliä pelataan kunnes toinen pelaajista nostaa kätensä rangaistusalueelta tai toisella pelaajista on riittävästi pisteitä.

Toinen Painstationin suunnittelijoista, Tilman Reiff, tiivistää pelin idean kipuun: pelottavia pelejä on ollut ties miten paljon, mutta Painstationin pelaaminen aiheuttaa oikeaa vaaran tuntua. Kivun odotus ja pelko – sekä kivun tuottaminen vastustajalle – luovat hänen mukaansa intensiivisen pelikokemuksen. Testikokemuksemme oli hieman erilainen.

Minä ja vastustajani asetimme kätemme rangaistuslevyille ja aloitimme pelin. Pallo kimpoili jonkin aikaa, rangaistuslevy lämpeni hiukan. Toinen meistä sai pistevoiton.

Ei kipua. Ei rangaistusta.

Pettymys. Kipukynnyskisan sijaan ottelut päättyivät uudestaan ja uudestaan siihen, että jompi kumpi meistä voitti pisteillä. Reiffin mainitsema ja seinällä olevien varoitustarrojen hehkuttama kipu, kärsimys ja kuumotus eivät toteutuneet. Tuntui hölmöltä pelata Painstation-nimistä peliä ilman, että kumpaankaan sattuu.

Aloimme pelata peliä väärin. Kumpikin yritti ohjata palloa omiin kipusymboleihinsa tai auttaa toista tekemään samoin. Peli eteni Pongin hengen mukaisesti vain siinä määrin, että saimme vältettyä turhat – siis kipuun johtamattomat – pallonmenetykset. Todellinen päämäärämme oli pistevoittojen ja -tappioiden välttely. Kivun maksimointi.

PainStation-juliste. /////////fur////

Lopulta onnistuimme. Rangaistuslevy kuumeni lähes sietämättömän kuumaksi ja kumipiiska läiski meille kummallekin kunnon mustelmat kämmenselkään. Sähköäkin kai jossain vaiheessa tuli, vaikkei sitä muilta rangaistuksilta juuri huomannutkaan.

Session jälkeen olo oli hiukan kumma. Parhaassa(?) tapauksessa PainStation toimisi juuri kuten taiteilijat ovat tarkoittaneet: peli olisi intensiivistä ja jännittävää, kun ilmassa roikkuu alati oma tai toisen kärsimys. Fyysisen ja digitaalisen maailman rajankäynti nousisi parrasvaloihin, kun ruudulla tapahtuvien asioiden seuraukset näkyisivät päiväkausia pelaajien lihassa. Oma voitontahto muuttuisi vastustajan kivuksi.

“With better looks, more features and - of course - more pain, the prophet of a future, not necessarily more peaceful but more efficiency civilization is ready to seperate the men from the mice!” –Painstation.de

Painstationin ympärillä käytävä kipua hehkuttava ja usein aika tosimiespuheelta kalskahtava puheenparsi ei näkynyt millään tavalla meidän pelissämme, jossa korostui lähinnä yhteistyöllä saavutettu kipuelementtien kokeilu. Sanoivat säännöt mitä hyvänsä, meille voitto tuli vasta, kun molemmat hävisivät.

Vaan mikäpä siinä. Peli oli mielenkiintoinen myös eräänlaisena jaettuna itseruoskintana. Loppujen lopuksi on aika yhdentekevää, käyttääkö taitojaan vastustajan vahingoittamiseen vai pelin ja rangaistusten pitkittämiseen. Kummassakin tapauksessa tarkoituksena on kivun maksimointi, vaikka kokemuksen kehys on eri. Ei kilpailua vaan yhteistyötä. Ei kivun minimointiin ja maksimointiin pyrkivää nollasummapeliä vaan rangaistusten kontrollointia. Ilman kipua olisimme pelanneet peliä kuten Pongia kuuluukin, sillä omien maalien tekeminen (tai toisen auttaminen omien maalien tekemisessä) ei olisi järin mielekästä. Kipu muutti kokemuksen toverilliseksi, yhteiseksi. Tämä on kieltämättä miltä tahansa taideteokselta erinomainen saavutus.

Lopulta astuimme ulos Karl-Marx-Alleen lämpöön ja auringonpaisteeseen vertailemaan mustelmiamme – todisteita jaetusta kokemuksesta.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kengät jalkaan ja kohti mattolaituria? © Sol Alonso, Brooms, (2012). Photo by David Collart.

Tässäpä näyttely, joka kiinnostaisi Lady Gagaa: Kunsthaus Wienissä Itävallassa esitellään 5.10. saakka kenkätaideteoksia näyttelyssä SHOEting Stars. Shoes in Art and Design. Siihen on koottu yli 200 muodoiltaan ja materiaaleiltaan luovaa kenkäparia suunnittelijoilta, taiteilijoilta ja arkkitehdeiltä. Osa on uniikkikappaleita, osa pieninä sarjoina toteutettuja kenkämaailman haute couture –tuotteita. Kovin monilla ei pidempi kävelymatka taitaisi edes onnistua.

Kenkiin liittyy yllättävän paljon tunnelatauksia, intohimoa, pakkomielteitä, fetisismiä ja monia muita haluja. Futuristisimpia jalkineita on suunnitellut huippuarkkitehti Zaha Hadid, jonka design-kengät muistuttavat hänen suunnittelemia rakennuksia, joissa puolestaan on virtaviivaisissa muodoissaan yhtymäkohtia uusimpiin urheilukenkämalleihin. Mukana näyttelyssä on myös luomuksia, jotka on koottu lusikoista ja haarukoista tai yhdistämällä ponin kavioon pistooli koroksi.

Suomalaisia näyttelyssä edustavat kansainvälisesti tunnetut suunnittelijat Aki Choklat, Marita Huurinainen, Julia Lundsten ja Minna Parikka sekä kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen.

Näyttelyn verkkosivuilta on linkki varsinaiseen kenkäfriikin tietopankkiin, virtuaaliseen kenkämuseoon, jossa esitellään planeetan tunnetuimmat kenkäsuunnittelijat luomuksineen. Itselläni jäi silmä käteen katsoessani hollantilaisen Iris van Herpen suunnittelemia, ilmeisesti kavioeläinmaailman ja simpukoiden inspiroimia gagamaisia kenkiä.  

Jari-Pekka Vanhala

http://www.kunsthauswien.com/en/exhibitions/current
http://www.virtualshoemuseum.com/

Share
Ladataan...

Ladataan...

Nehän ovat kuin kaksi marjaa, tai tässä tapauksessa paremminkin raitaa, nimittäin Jacob Dahlgrenin videoteos Neoconcrete space (2012) ja Commodore 64:n kasettipelien latausnäkymä (80-luku).

Neoconcrete space:

Commodore 64:

Dahlgren tekee raidoista taidetta ja myöskin pukeutuu raitoihin. Dahlgren omistaa yli tuhat raitapaitaa, joista noin 900 hän on kuvannut, arkistoinut ja numeroinut. Myös Neoconcrete space (2012) pohjautuu taiteilijan t-paitakokoelmaan, jota hän on kuvannut ja koostanut välkehtiväksi jatkumoksi.

Lisää raitoja Kiasma-Hits -näyttelyssä 7.9. saakka, älä jätä museovierailua kalkkiviivoille!
 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kimpassa-näyttelyä on jäljellä vielä vajaa kuukausi. Näyttelyn mittaan olemme julkaisseet Marikylässä esittelyjä näyttelyn taiteilijoista. Näissä taustoittavissa jutuissa perustietojen lisäksi käy aina ilmi jotakin pientä taiteilijoiden historiasta, työskentelyprosessista tai inspiraation lähteistä. Tässä ensimmäinen puolisko esittelyistä:

Aamu Song & Johan Olin – Kauniin ja pelottavan maailman mekot

Jenni Hiltunen – Miljoona ideaa

Erja Hirvi – Taide menee aina syvemmälle

Maija Louekari – Hyvää tekemisen meininkiä

Noora Niinikoski, Sami Ruotsalainen ja Aino-Maija Metsola  – Maailmoja yhteistyöllä

Tiina Mielonen – Maisemia pleksillä

Share
Ladataan...

Ladataan...

Suomen Kansallisgallerian uusi ja uljas verkkokauppa palvelee Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseon asiakkaita jatkossa osoitteessa museoshop.fi.

Asiointia helpottaakseni poimin valmiiksi kolme tärppiä Kiasman aarteistosta:

1. Tonight No Poetry Will Serve -näyttelykirja

Alfredo Jaarilla on painavaa asiaa myös huolella työstetyn kirjan muodossa. Tonight No Poetry Will Serve -julkaisua on saatavana kolmella eri kansivärillä, joten sisustuksellisetkin näkökulmat voi ottaa halutessaan huomioon.

2. Kimpassa-tarra-arkki

Kimpassa-näyttelyn tavaroista löytyy paljonkin kivaa, mutta kuka nyt voisi vastustaa tarroja? Ei ainakaan meidän perheen pieni tuupero, joka tottuneena museokävijänä liimailee mielellään tarroja paidan rintamukseensa. Tarrasettiä kannattaa pitää aina laukussa mukana, kun käy ulkona syömässä koko perheen voimin. Parilla tarralla voi ostaa viisi minuuttia ruokarauhaa, vink vink!

3. Nykytaiteilijan pikkukassi

Nykytaiteilijan pikkukassi on ollut mainio lahja kummilapselle. Tarhatavarat liikkuvat näppärästi pienemmillekin taiteen ystäville mitoitetussa hipster-uskottavassa kangaspussissa. PS. myös iPad sopii kassiin mukavasti.

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

 

Torstai-iltana työpäivän päätteeksi näpyttelen navigaattoriin osoitteen Turunlinnantie ja suuntaan Kulttuurikeskus Stoaan, jossa tämänvuotisen URB-festivaalin kansainvälinen vieras, ranskalainen Cie Dans6T -ryhmä esiintyy. Seuralaiseksi lupautuu pienen vastaanhangoittelun jälkeen esikoinen, jonka mielestä tanssi nyt ei ole ollenkaan poikien juttu. No tämä tanssi kyllä on, vakuutan.

Hieman tosin mietityttää, ovatko esityksen teemat – valtakulttuurin ulkopuolelle sulkeminen, vieraantuneisuuden kokemus ja käsitykset sukupuolesta ja kulttuurisesta taustasta identiteettimme rakentajina – 6-vuotiasta kiinnostavaa materiaalia, mutta koska esitys kestää alle tunnin, päätän ottaa riskin.

Alku ei ole lupaava. Saliin saapuessamme esiintyjät lämmittelevät lavalla. ”Eikö noi jätkät parempaan pysty?”, tuhahtaa 6-vuotias kriitikko ja asettautuu salin takaosaan aivan käytävän viereen.

Kun esitys alkaa, vauhti tempaa mukaansa ja hivuttaudumme vaivihkaa keskemmälle. Esityksen kohokohtia ovat seuralaiseni mielestä kakofoninen puheosuus, päälläseisonta ilman käsiä, käsilläseisonta yhdellä kädellä ja muu akrobatia, vihaista esittävä nainen, skeittaus sekä naisten kengät käsiinsä pukenut peruukkipäinen mies. Myös pimeä sali, jossa esiintyjät liikkuvat taskulamppujen valossa saa kehuja: ”olipa hyvä että noille tuli lamput mukaan”. Kritiikkiä saivat liian lyhyt skeittauskohtaus ja ”ihan lällyt taistelut, ei ne edes taistele oikeasti”. Plussan puolelle siis jäätiin reilusti ja elämys oli molemmille mieleenpainuva.

Itse ihailen kerrasta toiseen URB-festivaalilla esiintyvien tanssijoiden uskomatonta kehon hallintaa ja sitä näennäistä helppoutta, jolla fyysinen ja intensiivinen esitys viedään läpi. Jokainen lihas tietää mitä tekee.

Piia Laita

Cie Dans6T –ryhmän esitys Alterité (Toiseus) vielä perjantaina 8.8. klo 18 Kulttuurikeskus Stoassa.

Kuvat: Cie Dans6T/ Laurent Ferraglio, Gilles Vidal

 

Share
Ladataan...

Pages