Taidekyytiä äideille
“Äitisi on aina isompi kuin sinä.” Näin lakonisesti on brittitaiteilija Martin Creed perustellut teoksensa Numero 1092 suurta kokoa. Juoksevalla numeroinnilla teoksensa nimeävän taiteilijan kyseinen luomus on yli viiden metrin korkuinen neonvalokylttiteksti MOTHERS. Teokseen kuuluu liike ja kaikki maailman äidit saavatkin kieppuvaa kyytiä tekstin pyöriessä akselinsa ympäri.
Teos oli ensi kerran esillä Lontoossa keväällä 2011 Hauser & Wirth -galleriassa. Sisätiloissa katsojien pään yllä tarkoituksellisen vaarallisen näköisesti pyörivä teos leppyy hapekkaammassa ympäristössä.
Elokuussa 2012 teoksen uusi versio pystytettiin Chicagon nykytaiteen museon edustalle. Ulkotilassa teoksen valovoima hiipuu ja neonteksti maisemoituu kaupunkitilaan, eikä teos vaikuta enää yhtä uhkaavalta. Mutta vaikuttavuutensa ja voimansa se säilyttää, kuten rakkaus ja etenkin äidinrakkaus, kuten taiteilija on todennut.
Jari-Pekka Vanhala
Raiteilla
Mike Brodie on itseoppinut valokuvaaja, joka vietti vuosia matkustellen ympäri Yhdysvaltoja ja kuvaten näkemäänsä. Postpunkkia, karua kauneutta ja boheemia matkantekoa huokuvat kuvat ovat antropologisesti kiinnostavia dokumentteja tehdyistä matkoista ja kulkurikulttuurista. Samalla ne ovat esteettisesti viehättäviä teoksia, jotka huokuvat niissä näkyvien ihmisten, koneiden ja maisemien persoonallisuutta. Yhdistelmä on kaunis ja loputtoman kiehtova.
Brodie kuvaa vaeltelusta kumpuavaa kuvausprosessiaan näin:
Sometimes I take a train the wrong way or...whatever happens a photo will come out of it, so it doesn't really matter where I end up.
Rouheat kuvat löytää yksissä kansissa Brodien hiljattain julkaistusta kirjasta A Period of Juvenile Prosperity.
Kuvat: Mike Brodie
The World's Largest Rubber Duck
"The Rubber Duck knows no frontiers, it doesn't discriminate people and doesn't have a political connotation. The friendly, floating Rubber Duck has healing properties: it can relieve mondial tensions as well as define them. The rubber duck is soft, friendly and suitable for all ages!"
Seniorit in the City
Manhattanilla asuu ja elää trendikkäiden sinkkujen lisäksi myös vanhempaa väkeä. Tämän ovat todistaneet taiteilijat Riitta Ikonen ja Karoline Hjorth, jotka ottavat paraikaa osaa New Yorkissa residenssiohjelmaan, jossa taiteilijat ja manhattanilaisseniorit kohtaavat. Tuloksena tapaamisista ja työpajoista on ollut mm. eläkeläisten suunnittelemia pukuja, jotka perustuvat heidän kertomiinsa tarinoihin.
Näiden kertomusten ja kertojan koko persoonallisuuden pohjalta Ikonen ja Hjorth ovat toteuttaneet myös valokuvamuotokuvia. Niissä malli on sijoitettu maisemaan asustettuna kuvausympäristöstä löytyneeseen luonnonmateriaaliin. Kuvien päämääränä on ylistää elettyä elämää sekä korostaa ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä. Lisäksi valokuvissa on viittauksia amerikkalaiseen kansanperinteeseen.
Finishing touches © Karoline Hjorth & Riitta Ikonen
Myös Norjassa ja Suomessa otetuilla, samaan sarjaan kuuluvilla vanhusten kuvilla on vastaava visuaalinen linkki paikallisiin traditioihin, kuten esimerkiksi koko sarjan nimenä oleva sanonta ”Lautasenkokoiset silmät”. Tähän sarjaan kuuluvia, Norjassa otettuja valokuvamuotokuvia oli esillä viime kesänä Kiasmassa osana Camouflage-näyttelyä.
Jari-Pekka Vanhala
eyesasbigasplates.wordpress.com
Lisää aiheesta myös Kiasma-blogissa
Vappuhumppaa
Aidosti hämmentävien taidemuotojen joukkoon kuuluu taiteilijapari Diego Agullón ja Dmitry Paranyushkinin performanssit sarjasta The Humping Pact. Ne voidaan toteuttaa live-esityksinä yleisön edessä tai videomuodossa näyttelyissä.
Kööpenhaminassa Charlottenborgin taidehallin kevätnäyttelyn avajaisissa vuonna 2012 alastomat miesesiintyjät ottivat kohteekseen itse rakennuksen ja ”humppasivat” sen seiniä, ovia ja ikkunoita vielä talvitamineisiin puetun yleisömeren katsellessa – kuin riisutumpi versio helsinkiläisestä vappurituaalista Havis Amandan patsaalla.
Helsingissäkin käyneen amerikkalaisen valokuvaajan Spencer Tunickin tempaisu kerätä yhteen satoja vapaaehtoisia poseeraamaan alastomana ihomattona julkisissa tiloissa saa Agullón ja Paranyushkinin projekteissa mukaansa mekaanisesti toistuvan liikkeen.
Alaston miesvartalo sinällään ei jaksane hämmentää, sehän on kuvataiteen klassikkoaiheita. Eri humppausversioita on katsottavissa osoitteessa humpingpact.com. Osa niistä vaikuttaa eloon heränneiltä renessanssin tai barokin ajan maalauksilta - tai paikalleen jämähtäneeltä elokuvalta.
Jari-Pekka Vanhala
Elämän neonkiertokulku
Jottei Bruce Naumanin Göteborgin taidemuseossa esillä olevan näyttelyn elämyssato jäisi pelkäksi kidutukseksi, tässä näyttelyn ihastuttava vetonaula, Life and Death vuodelta 1983.
Neonkyltin tekstisarja "life, death, love, hate, pleasure, pain" sykkii sana kerrallaan loputtomassa ympyrässä ja palaa välillä kirkkaasti kaikella tehollaan. Värikkäitä aistiärsykkeitä tarjoavan rinkulan valossa kylpi mieluusti minuuttikaupalla erityisesti hermoja raastaneen pelleteoksen jälkeen.
Elämän neonkiertokulku kuvassa aavistuksen nopeutettuna.
Pläräsin Kiasmassa vuodenvaihteessa 1998–1999 esillä olleen Bruce Nauman -näyttelyn näyttelykatalogia löytääkseni jonkin viisauden, joka valottaisi (Hah!) taiteilijan viehtymystä neonkyltteihin. Taidepuheen siimeksestä vuolin tämän:
Nauman ei [...] ensisijaisesti tähdännyt teollisen ready-made-tekniikan tuomiseen taiteeseen, vaan sen sijaan ja ennen kaikkea todella toteuttamaan kyltin, joka sopisi saumattomasti johonkin kadunvarteen muiden merkkien joukkoon.
Totisesti. Näinä vilkkuvien mainosruutujen ja läpitunkevien valomainosten päivinä Naumanin kadunvarteen sopivat neonkyltit ovat hiukan retroja, mutta yhä täysin katu-uskottavia.
Kuva: Life and Death, 1983