Ladataan...

McCarthyn suklaatehtaan tytöt työnsä ääressä. Kuva: Kati Kivinen.

Amerikkalainen taiteilija Paul McCarthy perusti osaksi Pariisin näyttelyään suklaatehtaan, joka toimii vanhassa rahapajassa. Pirteän punaisiin asuihin ja valkoisiin peruukkeihin puetut työntekijät valmistavat yleisön edessä tummasta suklaasta McCarthyn veistoksista tutun hahmon, joka näyttää olevan joulupukki kädessään pieni joulukuusi. McCarthyn tyylille ominaisesti joulukuusi on korvattu seksilelun muodolla ja itse pukkikin näyttää enemmän puutarhatontulta. 69-vuotias taiteilija jaksaa yhä innostua pikkutuhmista anaalisoraalisista aiheista poikamaisella tavalla.

McCarthyn taidesuklaatehdas on tapahtumallinen installaatio, joka esittää koko tuotantoprosessin valmistuksesta varastointiin ja myyntitiskiltä kuluttajalle. Päivittäin valmistuu 300 suklaateosta. Valmiit ja pakatut suklaaveistokset ovat myytävänä 50 euron kappalehintaan näyttelypaikassa sekä muutamassa pariisilaisessa putiikissa ja tavaratalossa.

Valmiit tuotteet odottavat pakkaamista. Kuva: Kati Kivinen

Toinen tehtaan valmistama tuote on anustapin muotoinen suklaaveistos, joka on saanut nimekseen Puu. Pariisia piristi lokakuussa jättimäinen versio tästä McCarthyn “puusta”. Ilmalla täytetty vihreä veistos arvokkaalla Place de Vendômen aukiolla herätti osassa pariisilaisia närää ja teostaan pystyttämässä ollut taiteilija joutui solvausten ja väkivallan kohteeksi. 24 metriä korkean teoksen väitettiin olevan paikkaan – ja ylipäätään koko Ranskaan – sopimaton. Parin päivän kuluttua joukko tuntemattomiksi jääneitä ihmisiä rikkoi teoksen.

Taiteilija piti loppuun asti kiinni näkemyksestään, että teos esitti puuta, vaikka sillä oli myös ilmetty seksilelun muoto. Kompromissina voisi päätellä, että teos oli modernin veistoksen yleinen abstraktio ja muodon tulkinta jäi katsojan vastuulle.

Sekä Pariisin pormestari että Ranskan presidentti ilmaisivat kantansa teoksen vandalisointia vastaan ja taiteen vapauden puolesta. Myös kulttuuriväki aktivoitui: joukko ranskalaisia taidekriitikoita järjesti hiljaisen mielenosoituksen rikotun ja poistetun teoksen paikalla lokakuun lopulla.
 
Chocolate Factory on käynnissä Pariisissa 4. tammikuuta saakka osoitteessa
Monnaie de Paris, 11 Quai de Conti.

Ranskalaista uutisointia seksistä ja suklaasta: http://www.youtube.com/watch?v=SQPI0VJ7MGA

Jari-Pekka Vanhala

Share
Ladataan...

Ladataan...

Suljen silmäni. Kuulen mielessäni kolahtelevia askeleita tyhjässä luonnontieteen museossa. Avainnippu kilisee ja loisteputket surisevat. Ehkä yksi on rikki ja päästelee epämääräistä plink-plink -ääntä.  Vartija nousee jakkaralle ja vaihtaa lampun.

Tällaiseksi kuvittelen hetken, jolloin yhdysvaltalainen taiteilija Dan Flavin saa vuonna 1961 inspiraation ensimmäisiin loisteputkista koostuviin installaatioihinsa. Kiasma goes Taidehalli -näyttelyssä esillä olevat Flavinin teokset rakentuvat pystysuorassa olevista vaaleanpunaisista, keltaisista ja vihreistä neonvaloputkista. Taiteilija on  kuvannut teostensa olevan huomaamattomia ja yhtä mitäänsanomattomia kuin arkkitehtuurimme kulku. Hänen mukaansa ne ylistävät tavallisuutta.

Minimalismi on minulle vaikeaa. Ei siten, ettenkö ymmärtäisi vaan siten, että tarinallistan kuitenkin näkemäni. Taidehallin juhlavassa arkkitehtuurissa neonvaloa tulviva kapea näyttelytila ei jää huomaamatta. Syksyn pimeydessä valo melkein sattuu silmiin. Teosten ohi käveleminen on ylevä kokemus – uskonnollinen jopa uskonnottomalle.

Kävelen Taidehallin rappusia alas. Neonvalorivistöstä jää yllättävän lämmin jälkikuva. Heleästi kaikuva, ei mykkä.

Maria Rantamaula

Kiasma goes Taidehalli -näyttely on auki su 16.11. asti.

Dan Flavin opiskeli pappisseminaarissa 1947-1952 ja työskenteli useissa New Yorkin museoissa 1950- ja -60-luvuilla muun muassa vartijana ja hissinkäyttäjänä.

Kuva: Dan Flavinin teokset Nimetön (Annamarielle ja Gianfrancolle) 3, 4 ja 5. Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen.
Share
Ladataan...

Ladataan...

Richard Longin teos Kuivuuden ympyrä (1989) Taidehallissa.

Tämä elämys saapui Taidehalliin 32 punaisessa muuttolaatikossa.

Niin brittitaiteilija Richard Longin teosta säilytetään Kiasman varastossa. Jokainen hiekkakiven murikka on kääritty erikseen ohueen solumuoviin, jotta ne ovat suojassa kolhuilta ja pölyyntymiseltä.

Taideteosten säilytys, hoito ja esillepano ovat maallikolle kutkuttava mysteeri mutta konservaattoreille arkea.

Miten Kuivuuden ympyrä asetettiin esille? Taiteilijan ohjeen mukaan tietenkin. 

Kiasman konservaattori llkka Heikkinen näyttää minulle paperin, jossa on havainnekuva ympyrästä sekä käsin kirjoitettu selostus sen kokoamisesta. Alareunassa on varmuudeksi taiteilijan huomautus, että tämä piirros ei ole taideteos eikä sitä pidä kopioida.

Ensimmäiset kivet Taidehallin lattialla.

Esillepano aloitettiin piirtämällä Taidehallin lattiaan liidulla kaksi samankeskistä ympyrää, säteeltään 180 ja 80 senttiä. Kivet aseteltiin niiden väliselle alueelle reunoista alkaen. Aluksi tehtiin yksi kerros ja sen jälkeen lisättiin kiviä niin, että keskikohdaltaan ympyrä on 2–3 kiven paksuinen.

Ohje neuvoo, että teoksen pinnan on oltava rosoinen ja satunnaisen näköinen mutta kokonaismuodon tasapainoisen pyöreä.

Näennäisen huoleton look valkoisesta hiekkakivestä.

Richard Long ei ollut mukana teoksensa ripustuksessa, mutta moni taiteilija haluaa olla, varsinkin jos esillepano on teknisesti vaativa. Toiset taas pysyvät mielellään kaukana koko jutusta.

Taiteilijan toiveet ja ohjeet teoksen esillepanosta, hoidosta ja ylläpidosta selvitetään tarkkaan, kun uusia teoksia hankitaan museon kokoelmiin.

Kuivuuden ympyrän rakentaminen Taidehallin lattialle vei kaksi päivää. Kuulostaako hitaalta? Konservaattori naurahtaa, että Longin teos on siitä harvinainen, että sen esillepano on nopeampaa kuin poispurku. Satojen kivien paketointi on nimittäin hidasta hommaa.

 

Richard Longin teos on esillä Kiasma goes Taidehalli -näyttelyssä, joka on avoinna 16.11. asti.

Kuvat 1 ja 3: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen
Kuva 2: Minna Raitmaa
Share
Ladataan...

Ladataan...

Jännittää. Hypähdyttää. Mitä jos teen jotakin noloa ja väärin?

Katsomme pimenevää iltaa Kiasman viidennestä kerroksesta. Paikka on tuttu, mutta tunnelma ihan uusi. Minua ympäröi joukko ihmisiä, joista tunnen vain muutaman. Tiedän etukäteen vähän siitä, mitä tuleman pitää. Olen suorittaja, joka ei ota mitään tekemistä kovin kevyesti.

Olemme menossa espanjalaisen Roger Bernat'n pelimuotoon rakennettuun Kevätuhri-esitykseen, jossa emme ole katsojia vaan teemme esityksen itse. Kenraaliharjoituksia ei ole pidetty eikä rooliasuja jaeta. Vähän lavasteita, valot ja tanssimatto. Lattialla on yksi pahaenteinen punainen viitta. Kuulokkeet päähän ja menoksi.

Tunnelma on tunnin ajan todella intensiivinen. Kirjoitamme liiduilla sanoja, hyppelehdimme, huojumme. Iloitsemme ja pelkäämme. On hämärää. Liitutaulut muuttuvat kukkulaksi, aamunkoitoksi/yöksi ja metsiksi. Moni saa kuulokkeista samat ohjeet – välillä kuitenkin vain ensiksi ehtivä ottaa tietyn roolin. Esityksen loppupuolella päädyn miehen rooliin. Dramaattinen valaistus tekee minusta ylvään ja uhrista pelokkaan. “Mene maahan makaamaan, nosta kätesi ylös. Sinun pitää pysyä tässä asennossa kauan”. Makaan lyhyehkö hame päällä lattialla. Puristan käsien lisäksi reisiä yhteen. Kuulen, miten uhri tanssii. Repii sydämensä irti. Tunnen, kuinka väkijoukko liikkuu niityllä. Puristan ja kohotan. Lopulta saan luvan laskea kädet hitaasti niittyyn. Lasken kädet liian nopeasti. Tavanomaisesti.

Rituaalimenot tuntemattomien ihmisten kanssa saavat poskeni helottamaan. Kumarramme lopuksi uhrin kanssa kerta toisensa jälkeen kiitokseksi. Poskien lisäksi korvat pysyvät vielä pitkään punaisina. Huikea elämys!

Mutta ne kädet, ne kädet. Olisinpa vain laskenut ne hieman hitaammin. Näyttävämmin.

Maria Rantamaula

Roger Bernat'n Kevätuhri oli osa Kiasma-teatterin /teatteri.nyt -ohjelmistoa.
Lue Maria Säkön arvio Kevätuhrista.

Kuvat: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Share
Ladataan...

Ladataan...

Noin yksi tuhannesosa Jan Fabren teoksesta Lentävä kukko. Kuva: Suomen Kansallisgalleria.

Joskus on vain pakko piirtää, täyttää tyhjyys piripintaan. Piirtäminen on aina myös fyysinen suoritus, ja etenkin silloin, kun kyse on suuresta pinnasta. Belgialaisen kuvataiteilijan ja teatteriohjaajan Jan Fabren tapauksessa piirtämisestä tulee aina myös esitys, vaikka sillä ei silminnäkijöitä olisikaan: “My theatre is what my drawing will cease to be and my drawing is what my theatre will become”, sanoo hän.

1980-luvulla Fabre käytti välineenään tuikitavallista kuulakärkikynää, jota moni taiteilija ei välineekseen huolisi sen kuivan ja monotonisen jäljen vuoksi. Teoksessaan The Bic-Art Room (1981) Fabre sulkeutui Belgian Leidenissa galleriatilaan 72 tunnin ajaksi ja piirsi denimin sinisellä musteella kaikille mahdollisille pinnoille: seiniin, lattiaan, vaatteisiin ja omaan ihoonsa. Monin tavoin vaativampi projekti toteutui vuonna 1991, jolloin Fabre työryhmineen peitti piirtämällä kokonaisen linnan ulkopinnat Mechelinissä Belgiassa. Peitettävää pintaa oli yli 3000 neliömetriä ja aikaa kului runsaat kolme kuukautta.

Paraikaa Helsingin Taidehallissa voi, osana Kiasma Goes Taidehalli –näyttelyä, upottaa silmänsä Jan Fabren suureen sinipintaiseen teokseen Lentävä kukko (1987). Se oli mukana Fabren näyttelyssä Nykytaiteen museossa Ateneum-rakennuksessa vuonna 1992. Teoksessa kuulakärkikynän viivoin kirjottu satiinipinta vertautuu iltahämärän intensiiviseen siniseen hetkeen. Yli 120 neliömetrin kokoisessa teoksessa kuivamustekynän standardisininen on tuottanut yllättävän paljon vaihtelevia sävyjä, vaaleampia ja tummempia alueita. Pinta on kuin tilkutettu piirtämisrituaalista kertovien innon ja väsymyksen hetkin, tuoreen ja jo ehtyvämmän musteen jäljin. Muodoltaan suurta esirippua muistuttava teos sopii hyvin Fabren mahtipontiseen dramatiikan tajuun.

Jan Fabren lyhyeen Suomi-historiaan kuuluu vuonna 1985 Vanhalla Ylioppilastalolla nähty esitys The Power of Theatrical Madness. Sen esiintyjäkaartiin kuului myös eläviä sammakoita. Seuraavana vuonna teoksesta julkaistiin kirja, jossa oli Fabren piirustusten lisäksi Robert Mapplethorpen Antwerpenin esityksestä ottamia valokuvia. Alastomana tanssivat kruunupääprinssit kuuluvat tämän Fabren klassikkoesityksen ikonisimpiin pysäytyskuviin. Vastaavalla tavalla mieleen etsautui morsiuspukuun puetun esiintyjän koreografia elävien tarantellojen kanssa Kiasma-teatterissa vuonna 2000. Se oli osa Jan Fabren kolmen sooloesityksen sarjaa. Fabrella on aina ollut kyky ja halu hätkäyttää, niin kuvin kuin teoin.

Jari-Pekka Vanhala

Näyttely Kiasma Goes Taidehalli on avoinna 16.11.saakka.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Louise Bourgeois, Ei pakotietä, 1989. Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Usein ihmiset hankkivat itselleen taidetta, josta he pitävät. Ajan myötä teoshankintaan voi muodostua erityinen suhde. Voisiko samankaltainen suhde muodostua Kansallisgallerian kokoelmateoksiin, jotka ovat ”yhteisomistuksessamme”?

Yksi omia suosikkiteoksiani Kiasman kokoelmista on Louise Bourgeois'n Ei pakotietä, (1989). Viimeksi tiemme kohtasivat vuonna 2009 Kiasma-rakennuksen Studio K -tilassa, jonka suurien lasi-ikkunoiden ulkopuolella seisoo Mannerheim-patsas. Juuri tuo teos puhutteli minua silloin, ja odotan innolla mitä mielessäni liikkuu kun näemme uudelleen Taidehallissa lokakuussa.

Viime kesäkuussa Ylen Strada -ohjelma teki museoiden kokoelmahankinnoista ohjelman. Strada otsikoi: "Et ehkä tiennyt tätä! Joku ostaa sinun rahoillasi taidetta. Joku jossakin käy näyttelyssä ja valitsee mielestään parhaimmat teokset ja vie ne tuntemattomaan paikkaan. Etkä pääse edes niitä katsomaan! Strada huolestui ja päätti selvittää, mistä on kysymys." Olin tietysti innoissani, kun toimittaja Jonni Roos ryhtyi toimeen ja alkoi selvittää museohankintojen taustoja. Pätkä löytyy edelleen netistä.

Sen lisäksi, että Kiasma goes Taidehalli -näyttely esittelee museohankintoja yhteensä 22 taiteilijalta, kuraattorit vastaavat kokoelmia koskeviin kysymyksiin. Olemme muun muassa luvanneet, että "sunnuntaina 16.11. Kiasman kokoelmaintendentti Arja Miller opastaa näyttelyyn ja paljastaa Kiasman kokoelmien salat". Selviääkö silloin myös, kuka hankkii kokoelmateokset ja mihin ne on piilotettu?

Itse olen varsin tyytyväinen, että joku muu pitää huolta teoksista, joita mielelläni silloin tällöin ihastelen. En esimerkiksi tilanpuutteen tai monen muun käytännön seikan, kuten "teoshuollon", vuoksi pystyisi sijoittamaan useita nykytaideteoksia kotiini.

Ehkä 100-vuotiaana tiedän, voiko Kansallisgallerian kokoelmateokseen muodostua elämänmittainen suhde. Ehkä silloin seison edessäni Ei pakotietä, takanamme hieno taipale yllättäviä kohtaamisia eri seurueissa.

Reetta Haarajoki
Kirjoittaja työskentelee Taidehallissa viestintäpäällikkönä

Share
Ladataan...

Pages