Heipä hei blogi yleisölleni,

Kirjoitan tällä kertaa reilu viikko ennen joulua, Helsingin yliopiston kirjastolta.

Huh. Semmonen syksy takana, muutamat viikot kiireellisessä tahdissa selviytymistä ja iloa ja se on siinä. Voi laskeutua joululomalle lukemaan neuropsykologian toiseen tenttiin (ensimmäiseen en ehti osallistumaan ellen halua pyrkiä siellä vain läpipääsyyn). Aika hyvä hetki re-capille. Otan aiheeksi sen, mitä paljon pohdin uudessa elämässäni. Ja mistä Aava-Futurice Thinkathonissa Tunna Milanov puhui – Ristiriita oman intohimotyön ja uupumisen ristipaineessa. Kutsun itse sitä kysymyksellä: miten suoriutua hyvin ja olla samalla menettämättä rentoutta ja iloa – sitä ihanaa elämän euforiaa miksi me täällä olemme.

Mulla on kertynyt tähän mennessä 2 kurssiarvosanaa, jotka muodostavat tasan 3 keskiarvon. Olen opiskellut elämäni aikana 15 000 tuntia akateemista sisältöä (laskin opintopisteeni opintopolussa * 27h/opintopiste). Mulla on itselleni tietty raja-arvo hyvälle suoritumiselle, minkä alle menevät arvosanat ovat mulle itselleni merkityksettömiä. Suomeksi – jos en pärjää vähintään 3 keskiarvolla, en koe opiskelua lainkaan mielekkääksi. Tämä sisältää poikkeuksen siitä, että aiheista jotka eivät kiinnosta on ok saada 1-2 arvosanaa, jos todella puisevaa sisältöä saa juuri ja juuri kiskottua itsensä tekemään – itsellä kielten pakolliset opinnot kuuluvat tähän kategoriaan. Aamulla oli kaaos, koska olin kai vahingossa saanut 5 tentistä (laskentaperiaatteet ei tukeneet arvosanan muodostumista oikeudenmukaisesti). Mua ottaa tää vieläkin päähän, vaikka mokia sattuu. Koska olen paitsi tunnollinen, niin hemmetin rehellinen näissä asioissa – erityisesti itselleni ja koen vahvaa sosiaalista solidaarisuutta mun kanssaopiskelijoita kohtaan. Keskiarvoni olisi siis voinut olla myös 4 tätä kirjoittaessa. Mutta päästään hyvin koko otsikon ytimeen – miksi tehdä mitään ,mikä ei ole todellista ja aitoa? Miksi puskea ja lukea älyttömässä kiireessä 550 sivua (kognitiivisen kirja), ja olla omaksuvinaan sieltä lauseita sieltä täältä. Missä vaiheessa opiskelijoita kannattaisi mitata – kysyä 10 olennaisinta kysymystä kirjasta vaikka puoli vuotta tentistä eteenpäin, ja katsoa miten paljon omaksuttua sisältöä on jäänyt mieleen. Miksi ylipäänsä tuntuu olevan järkevämpää/asiallisempaa/sosiaalisesti hyväksyttävämpää suorittaa vaan niin maan p* asiaa sisään kalloon – vaikka lukemani oppimisteoria ei tue lyhytkestoista lataamista, vaan pitkäkestoista jopa filosofista hiljentymistä ja keskittymistä tieteen äärelle. Jos mulla joskus oli hölmöyttä ja tietämättömyyttä todistava mielipide, että humanistisella puolella yliopistossa on laahaava tahti, ja hipimpi tunnelma, niin tämä vain osikseen totta (riippuu mihin referenssiin verrataan esim. KTM maailma ja rahamaailma kapitalismi muutenkin). Laahaavuus ei kuitenkaan ollenkaan, vaan se hippiys. Josta olen pitänyt todella paljon.

Olen edelleen sitä mieltä, että kahden eri leirin kannattaa vuorovaikuttaa keskenään. Poliittisesti – huomaisit selvästi olevasi huomattavasti lähempänä toista, kun edes kuulisit miksi tietty linjanveto on toisella tietynlainen. Miksi jonkun mielestä eduskuntaportaiden punaiseksi maalaaminen on jopa hauskaa, mutta poliittisesti tärkeää ympäristöasian esiintuomista ja miksi toisen mielestä se on puhtaasti hölmöä, ja kustannukset katetaan joka tapauksessa valtion rahoista – mitään suurta mielipidemuutosta saavuttamatta. Olenko itse asiasta jotain mieltä? Rehellisesti – en. En mä ole monestakaan asiasta mitään ehdotonta mieltä. Muuttuuko mulla sitten näkemys suhteessa siihen kenen kanssa keskustelen? Ei oikein sekään. Se vaan rikastuu. Se yleinen epätietoisuus siitä, mitä asiasta nyt pitäisi kunnolla olla mieltä. Mä asetun hyvin vahvasti monissa asioissa lähinnä pohtimaan mitä kaikkea tuosta asiasta voi ajatella. On mulla sitten omat aiheeni joiden suhteen olen äkkijyrkempi ja ehdottomampi – naisten tasa-arvo nyt yhtenä esimerkkinä. Kun kerroin läheiselle, että olen poliittisesti neutraali, hän totesi ettenhän ole. Se on varmaan katsojasta kanssa kiinni, ja oma näkemys hakee muotoaan. Ainakin paljon yritän sitä tehdä, että kuuntelen ja tutustun – läheisesti erilaisiin ihmisiin. Kärjistäenhän elän jatkuvasti eri todellisuuksissa – yliopisto on varsin vasemmistolainen ja liike-elämä pikemmin oikeistolainen. Toisaalta – näen värejä molemmissa maailmoissa. Se kaksijakoisuus on mun mielestä monessakin teemassa maailmassa jotenkin vääristynyt – oli kyseessä persoonallisuuden tunkemisesta ekstrovertin tai introvertin kategoriaan; seksuaalisen suuntautumisen määrittämisestä; poliittisten puolien valinnasta maailman kriiseissä ja vaaleissa; ikäryhmien stereotyypittämisestä tai eri kulttuurien välisten ristiriitojen polarisoimisesta. Tietääkseni tosin, ne jotka aidosti joutuvat elämään eri kaksijakoisuuksien kentässä – löytävät konsensusta. Esimerkiksi eri uskontoryhmät pitävät omia pyhiä paikkojaan samoilla alueilla. Esimerkiksi ambivertti käsite, joka on muodostunut myöhemmin siitä ilmeisestä ristiriidasta mitä kaksijakoisuus on tuonut – oletko itse muka ihminen joka aina latautuu ihmisten kanssa tai aina latautuu itsensä kanssa ollessa? 

Pieni dippi ajatusmaailmaani, sen äärellä, että on aika kova kiire ja kehityspaine. On vapaa-ajan elämää, on ihmisten tapaamista, tapailua ja tutustumista. Otan vielä kiinni tähän intohimoon tehdä asioita. Kun aloitin 3 kk sitten, oli maaginen tunne tehdä kaikki niin hitaasti. Meillä oli tosi leppoisat ensimmäiset luentoaiheet, ja istuimme lattioilla ja teimme hyvin helppoja koulutehtäviä ryhmässä (kuten erilaisia lemmikkejä uudelle opinto-ohjelmallemme, ja mitä se sitten opiskelisi – sillä haettiin selvyyttä pää- ja sivuainevalintamahdollisuuksiin). Tuntui kuin istuisi pilven päällä, ja elämä oli puhtaan euforista ja ihanaa, pehmeää ja lempeää. Niin rakkaudellista, että hymyilytti kuin olisi vastaihastunut, tosi vahvasti ja palavasti mutta kuitenkin vielä siinä rauhan vaiheessa. Tavallaan, tuo on koko ajan tallella, tuo on se perustila, mikä on päällä sinänsä koko ajan. Sitä on vaan – en tiedä mitä sanaa käyttäisin – täydentänyt/palauttanut/rikastanut (liian optimistinen) / realistisoinut (ei ole sana mutta sopii parhaiten) –> elämä. Se on vaan vähän enemmän rajua, kuin vain pehmeää. Tässä menneessä jaksossa, meillä on ollut koko lasti kovia aiheita. Kognitiivinen psykologia, tilastotieteen perusteet (siis Jamovi, R-kieli ja 50 luentovideota erilaisista tilastotieteellisistä testeistä ja niiden taustoista) ja vielä tämä kaikista lääketieteellisin neuropsykologia. En vieläkään ole ehtinyt ymmärtää, mikä on Manovan, monimuuttuja regressiomallin ja faktorianalyysin konkreettinen ero. Tiedän että ”ne on eri menetelmiä millä tutkitaan tilastollisten yhteyksien olemattomuutta/olemista”. Jes. Sepä hienoa. Joku varmaan ostaa multa tän neuvon tällä tiedolla. Tahti on ollut tosi kova, ja aiheet sellaisia, joita varten tarvitsisi ottaa iisiä – ne vaatii paneutumista, ja kykyä pysähtyä soveltamaan, ja tekemään virheitä tunti toisen perään, jotta ymmärtää miksi nuo virheet muuten muodostuivat. Pitäisi olla paljon omaa perehtymistä mutta paljon opettamista – paljon sen selventämistä, miksi mä en ymmärrä tästä mitään – mikä on pienimmän neliösumman menetelmä noin käytännössä, ei siis toistettuina lauseina luentokalvoissa. Mun faija onneksi ehtii myös auttamaan. Sillä optimoidaan regressiokäyrä – halutaan löytää sellainen regressiokäyrän paikka, jossa eri havaintojen yhteen laskettu etäisyys regressiokäyrästä olisi mahdollisimman pieni ja residuaali mahdollisimman pieni. Olen ymmärtänyt residuaalin niin, että se on etäisyys siitä arvelusta, että havainnolla on todistusvaikutus (yhdessä näiden muiden havaintojen kanssa) siihen että tutkijat ovat löytäneet maailmasta jotain uutta konkreettista ilmiötä. Josta toivottavasti tehdään jotain konkreettisia sovelluksia sitten vaikka liike-elämässä, ettei jää paperityöksi. 

Yksi teema,mikä mua on paljon ärsyttänyt viime aikoina on älykkyyskirjallisuus. Yhdessä koulutyössämme analysoitiin, miten älykkyys vaikuttaa suoriutumiseen jne jne. Minulle tuntuu asteen elitistiseltä yliopiston sisällä olevana tähän älyryhmään kuuluvana analysoida älykkyyttä ja sen merkitystä. En muutenkaan halua uskoa johonkin maagiseen geneettiseen g-tekijään, vaan kerään havaintokehääni sellaista tutkimusta joka vahvistaa uskomusta motivaation ja pyrkimisen, harjoittelun ja vaivannäön vaikutuksesta. Mulle se on paitsi moraalisempaa, myös rakentaa aika paljon sitä oikeudenmukaisuuden taustaa mitä maailmassa toivon olevan. Mun mielestä pitää tutkia miten meistä kaikista saadaan parhaamme irti (ilman siitä uuvutetaanpas kaikki ja revitään kaikki mitä lähtee ajatusta), jotta yhteiskunta voi mahdollisimman hyvin ja jokaisella on tärkeä merkityksellinen tehtävä täällä. Mun mielestä tutkimuksen kannattaa kiinnittää huomiota sellaisiin organisaatioelämän sovelluksiin, miten moninaiset uniikit ihmissielumme löytävät mahdollisimman hyvin tuottoisan paikkansa osana yhteisöä. Yritinpä tässä havainnon vuoksi tehdä regressioanalyysin erään esimerkiksi saadun aineistomme pohjalta sinnikkyyden (x, selittävä) vaikutuksesta koulutukseen (y, selitettävä). LÖysin Jamovista tavan katsoa asiaa, vaikka en rehellisesti sanoen osaa asiaa kyllä kovin hyvin tulkita jos mitenkään. Mutta alla olevan tutkimuksen tuloksia olisi itseni mielestä tosi mielenkiintoista lukea. 

Ei lisätä enempää aiheita – koostaen, kerroin käytännössä aika raatorehellisesti siitä, miltä tuntuu riittämättömyys mutta toisaalta valtava intohimo ja rakkaus sitä kohden mitä opiskeluikseen tekee. Ja miten hankalaa se on, yhdistää kaikki elämän eri osa-alueet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi joissa kaikissa olisi läsnäoleva (joka muuten on hemmetinmoinen suoritus jo itsessään).

Toivon rentoutta, ja ennen kaikkea intohimoa kunkin syksyyn. Innostuminen pitää hengissä ja tuo todella paljon väriä ja merkityksellisyyttä elämään :)Y

Ystävällisin terveisin:

Henriikka – Flow Henkku – Being a student rocks and I also love other features in my life thanks for those being part of it 🙂    

Heipä hei taas – soveltavasta psykologiasta kiinnostunut virtuaaliyleisö.

Luonnollisesti, keksin aamun euforia päissäni että blogin kirjoittaminen on pidemmällä aikavälillä hyödyllisempää kuin ensi viikon tenttikirjan suora lukeminen – ja onhan tämä myös mentaalista supportia itselleni, kertomaan, missä mennään. Lukija voi myös halutessaan nauttia puhtaasti oppimistekniikkana luentomuistiinpanojeni kertaamiseen tekemästäni kirjoituksen loppuosasta. Kirjoitan kuvaamaan tunteita, jotka voisivat 80 tunnin viikkotyömäärällä jäädä historiaan kirjaamatta. Mainitaan nyt alkuun, että 80 on laskennallinen – uusi minä, hakee sopeutuksia liian kiireellisessä oravanpyörässä, johon kieltämättä nykymaailman meno ohjaa ellei itse pysy tarkkana. Ja osaa priorisoida – niitä itselle tärkeitä asioita. Kerron seuraavaksi mitä fiilistelen tällä hetkellä elämässäni 🙂

Yhteisö.  En käytä alaotsikoita, sillä opin fiksulta tieteenharjoittajalta, etteivät ne ole sujuvia. Pyrin mukautumaan ja oppimaan uuteen, new age mentaliteettiin, mitä olen uusilta n. 10 vuotta nuoremmilta opiskelijaystäviltäni oppinut. Sitä on ihan oman kielenkäytön selkeyttäminen, sen ymmärtäminen mitä ajattelemattomien aiemmin hauskoina pidettyjen kommenttien taustalla voi liittyä. New age jengi on niin tiedostavaa, fiksua, älykästä, tehokasta – ja aistikasta jotenkin. Keskustelut ovat äärettämän stimuloivia. Koen aidosti oppivani parhaiten uutta, olemalla vaan tekemisissä tän meidän jengin kanssa. Ajatuksia on ehditty vaihtaa orientaatioviikkojenkin jälkeen baanalla, yliopisto kampuksilla Meilahdessa ja Keskustassa – sekä, hauskasti, varsin paljon virtuaalisesti wappi keskusteluissa (tuokin on uusi sana, ei kannata sanoa Whatssappi enää). Minulle tärkein prioriteetti täällä noin muutoinkin on yhteisö. Sainhan työpaikkanikin verkoston kautta. Uskon ihmisten välisiin yhteyksiin, siihen että todellisuus tapahtuu ihmisten välillä – mieluiten ei virtuaalisesti. Pysyn oikeastaan myös kartalla opintojen etenemisestä, aikatauluista, vaatimustasoista ja palautuksista, kun olen tekemissä ihmisten kanssa. Muodostamme porukalla oman todellisuuden, missä meille tärkeä asia, ei näyttäydy ulospäin merkitykselliseltä – mutta meille se on konkreettista. Kuten se, että iso osa kollegoistani lukee kognitiivista kirjaa kappaleessa 9, – olen itse kappaleessa 2, juuri aloittamassa. Sen haluan painottaa, että tämän onnellisuusmatkani tärkein saavutus on osallisuus tässä porukassa. Kaikki se tuskainen työ päästä tänne, on tärkeää ja realisoituu osana tätä ryhmää. En osaa kuvata sitä tarkemmin, tässä kognitiivisen varsin suuren kuormituksen tilassa. Tuntuu joskus, että jokainen keskustelu jonkun meikäläisen kanssa vie minua lähemmäs nykyaikaisuutta, sivistystä, tahdikkuutta, yhteistyökykyisyyttä. Haastan omaa ikäluokkaani, ja siitä vanhempia, tarkastelemaan, mitä nuoremmat ikäkaudet ajattelevat ja miten asiat kokevat. Ajatellen, ettei maailmassa kaikki ole ihan ookoo tällä hetkellä, ratkaisun avaimet löytyvät uudesta porukasta, jotka kairaavat kyynistyneisiin ja urautuneisiin ajattelumalleihin valoa, ja uusia uria. Se on todellista. Se pitää vaan itse kokea ja nähdä, ja vaikuttua siitä. Kiitos kaikille teille, keiden kanssa opiskelen,olen teistä syvästi vaikuttunut.

Työuupumus aikamme ilmiönä. Maailmamme, tai ainakin kupla jonka läpi itse asioita tarkastelen, on varsin tiivis ja hektinen. Olin Aavan ja Futuricen järjestämässä Thinkathon tilaisuudessa, soveltavan psykologian opiskelijana, psykologien, lääkäreiden ja kaupallisten ihmisten kanssa. Tilaisuudessa pohdittiin, onko merkityksellisyys ansa? Miksi ihminen uupuu intohimotyössään? Miten (nuorten) työuupumus on vakava ongelma kansantaloudelle. Miten kunkin työn/opintojen ulkopuolisessa elämässä tulisi olla riittävästi merkityksellisyyttä, että muun tekeminen olisi myös automaatio. Miten monet kokevat hallinnantunteen menneen tai olleen jatkuvasti koetuksella. Oma ryhmämme kehitteli vastavalmistuneelle lääkärille perehdytysohjelmaa, johon kuului oma asiantuntija (vanhempi kollega) coachiksi, virtuaalinen apuri joka tehostaa ajankäytön suunnittelua ja to do listojen hallintaa, sekä muistuttaja ruokahuollon ja liikunnan, sekä levon ja taukojen tärkeydestä. Nämähän ovat asioita, joita varmasti pyrimme oppimaan jo päiväkodissa. Miksi kuitenkin, kadotamme pallon, kollektiivisessa joukkovoimassa, ja unohdamme syödä, nukkua, levätä, perehtyä kunnolla, nauttia oppimisesta ja tekemisestä, kohdata kiireettömästi. Miksi riittämättömyys on uusi normi. Sen alituinen jankkaaminen, miten yhdessä paikassa ollessa pitäisi jo olla toisessa. Sitten menemme teknisesti rentoutumaan tunniksi, kun siirrymme meditaatiosaliin joka alkaa klo 17:30 tasan, ja myöhästyneille ei avata ovea, ja lähtiessä pitää siistiä paikka jo seuraavaksi tulevalle. Sitten on extreme vaihtoehtoja – nomadisoituminen ilman puhelinta metsän keskelle. Missä menee se keskiväli? Että tavallinen arki on riittävää, ja tahti normaalia – tietääkseni 40 tuntia viikossa minkälaista työtä vain, olisi itseasiassa aika optimi. Se on tietenkin täysin teoreettinen konstruktio, kuten monet ”näin sinun pitäisi elää oppaat” ovat. Se ei pohjaudu siihen, miten massa liikkuu. Ja liikumme jostain syystä varsin tehokkaasti ja nopeasti. Kuin kiireessä elää, mutta unohdamme tässä elää, koska odotamme vain koska tämä hektisyys rentoutuu. Heh, tulee mieleen, että puhun tässä vain itsestäni, mutta ehkä joku muukin samaistuu. Olen jo varsin kauan miettinyt, että milloin voisi alkaa elämään sellaista arkea, että kiireettömyys olisi dominantti voima, ja kiire johtuisi akuutista tapahtumasta, jostain odottamattomasta ja yllättävästä sattumasta, jonka ennakoiminen vaatisi pitkää elämänkokemusta ja alituista ympäröivän tilan ja todellisuuden tunnustelua nyt ja lähitulevaisuudessa. Ryhmätyössämme loimme mallin, jossa kukin itse olisi halunnut työelämään tulla. Olisimme halunneet päivittäin printatun onnistumissertifikaatin, hengityshetken jokaisen oppikokemuksen jälkeen omille ajatuksille. Kupin kuumaa, ja iloisen ja lämpimän katseen kollegalta – ja takaisin. Blogia kirjoittaessani tiedän jatkuvasti olevani myöhässä kognitiivisen kirjan kappaleen 2 aloittamiselta, mutta samalla suuri osa minussa vastustaa tätä jatkuvaa liikettä, josta kaikki puhuvat, mutta aivan kaikki eivät sitä osaa, tai ymmärrä pysäyttää. This is my statement. 

Substanssista, mielenkiintoisimpia nostoja.

Neuropsykologia:

• Ihminen on aina aktiivinen – 20% energiastamme menee lepopotentiaalimme ylläpitämiseen. Ymmärsin itse lepopotentiaalin siten, että se on kehomme tapa pitää itsensä hengissä. Se perustuu biofysikaalisiin prosesseihin, mitkä meidät rakentavat. Aktipotentiaali taasen, on lähtölaukaus toimintaan – kehomme sisäinen biofysikaalinen tapa viestiä toiselle aivosolulle jonkin toiminnon aloittamisesta, pidättäytymisestä tai lisäämisestä. Eri osamme viestivät toisilleen, ja noudattavat tiettyjä määrämuotoisia prosesseja. Lopputuloksena on Sinä, arvokas itsesi tässä maailmassa.
• Aivojemme eri osat käsittelevät erilaista aistiärsyketietoa, joka vuorovaikuttaa olemassa olevan muotoutuneen mielemme kanssa. Näin ollen, koherentti kokemus muodostuu useasta eri paikkaan sijoittuneesta mikrotietoisuuspisteestä. Se, miten ihminen ymmärtää esimerkiksi havaitsemansa banaanin värin, muodon, koon, painon, sen onko se hyvää (mieltymys), tarpeellisuuden (ravintotasapaino), muodostaa lopulta yhtenäisen fiiliksen banaanista. Neuropsykologiassa tutkitaan #sitomisongelma käsitteen avulla, tätä yhteisen kokemuksen muodostumista. (Hari, Salenius 1999).
• Olemme evoluution lopputulos – olemme joka päivä se paras versio selviytymään ympäristössä jossa elämme. Hermoston yksilönkehitystä tarkastelemalla voidaan prosessin omaisesti havaita, miten kantasoluista alkaa jakautua muita soluja, jotka alkavat erikoistua tuottamaan erilaisia ihmisen tehtäviä eri paikoissa järjestelmäämme.Ne solut kuolevat, jotka eivät onnistu muodostamaan riittäviä suhteita muiden solujen kanssa. Esimerkiksi, kauhea tutkimus sinänsä, mutta kissanpentuja pidettiin tilassa jossa oli vain suoria viivoja. Ajanmyötä, eivät osanneet erotella vaakaviivoja. Toisaalta hermosto muovautuu (plastisiteetti) elämän aikana tehtävän altistumisen myötä – pitkäaikainen soitonopiskelu parantaa kuulo- ja liike-alueiden välisiä yhteyksiä, amputoidun raajan tilalla on aluksi edustusalueet ennallaan kunnes tunne raajasta myöhemmin katoaa ja sokeilla näköalueet alkavat käsittelemään kuulo- ja tuntotietoa.
• Ääni on painevaihtelua esimerkiksi ilmassa – ääni puretaan eri taajuuksisten siniäänien summaksi. Ääni on meille tärkeää, sillä se sisältää kommunikaatiota lajikumppanin kanssa, esihistoriallisesti olemme sen avulla välttäneet petoja ja osanneet saalistaa, sekä suunnata näköaistin tarkkaavaisuutta. Huulten liikkeet tuovat meille lisätietoa puheäänen tulkinnassa – hauska illuusio on, jos huulet tekevät eri liikettä kuin ääni, kuulemme eri tavalla.

Psykologia historian kehityksen valossa:

• Psykologia tieteenä perustuu kokeelliseen tutkimukseen, ja on siten eri asia kansanviisauden, filosofisen spekuloinnin ja uskonnollisen ajattelun kanssa. Psykologiatiede on nuori, ja kehittynyt usean erilaisen oppijärjestelmän (doktriini) siiloissa ja parhaimmillaan vuorovaikutuksessa. Replikaatiokriisillä viitataan siihen, että on paljon aiempaa psykologista tutkimusta, jota ei ole onnistuttu toistamaan nykypäivänä (kehittyneemmillä tutkimusmenetelmillä). On esimerkiksi havaittu, että havaittu ilmiö tutkittavassa asiassa, ei ole ollut niin voimakas, kun tutkimusryhmän volyymiä (kokoa) on kasvatettu. Meille on puhuttu paljon falsifioinnista – jolla viitataan tieteellisen tiedon luotettavuuteen, sen mekanismin kautta, että muut tutkijat pyrkivät osoittamaan tutkimustulokset vääriksi. Onnistuessaan, tiede itseasiassa kehittyy enemmän oikeaan suuntaan. Ajattelen, että psykologian alalla kannattaa säilyä avoimena muutoksille – tiede on nuori, (oma näkemys, saa haastaa) suuri osa tutkijoista on ollut miehiä, ja alaan on liittynyt tarpeeton määrä ennakkoluuloisuutta, joka on heikentänyt esimerkiksi mielenterveysongelmien tutkimista ja esiin tulemista väestön keskuudesta.
• Ihmiselle on vaikeampi hyväksyä propabilistisuutta kuin suoria näkemyksiä asioiden tiloista (juurisyy populismin suunnattomalle suosiolle). Se on geneettisesti koodattu meihin. Elämme myös vahvasti uskomusten kautta – tutkimuksessa henkilön piti myydä itse valitsemansa lottolippu (täysin satunnainen) ja pyysi siitä 4 kertaa enemmän rahaa, kuin toisesta, hänelle ojennetusta satunnaisesta lottolipusta.

Kognitiivinen psykologia, eli tiedonkäsittelymme:

• Vasta 1950 luvulta, on ajateltu tulleen kognitiivisen tieteen vallankumous, jolloin merkittävä osa nykyajan kehittyneimmistä teorioista on muodostunut (kielen oppimisen mekanismit, työmuistin kapasiteetti, kokeellisten menetelmien huima kehitys, sisäisen prosessoinnin ymmärryksen lisääntyminen). Merkittävä havainto on ymmärtää, että jokainen ihminen, huolimatta meidän ihmisyyden samanlaisuudesta, reagoi ärsykkeisiin oman tarkkaavaisuusprosessin, tunnesäätelyn, motivaation ja aiemman kokemuksen läpi. On siis konkreettista, että kun muutama ihminen kävelee metsässä, yksi ihminen havaitsee linnun ja alkaa ajattelemaan leppäkerttuja, toinen havaitsee kylmät sukat, ja pohtii kotiin lähtemistä ja kolmas kuulee rasahduksen oksasta, ja jännittyy pelosta karhun hyökkäystä odotellen. Vaikka metsä on kaikille, absoluuttisesti ja objektiivisesti sinänsä sama – noin materian osalta, ja ajanhetkenkin osalta jolloin kokemus jaetaan.
• Aivotutkimuksen huima kehitys on auttanut meitä paikantamaan missä toiminto A aivoissa näkyy (paras mittari fMRI) ja miten tapahtumien kulku aivoissa ajallisesti etenee (paras mittari EEG ja siitä ERP:t). Aivotutkimus on edennyt aivovauriopotilaiden tutkimisella aivoterveeseen nähden, ja analogioilla eläinaivojen tutkimisesta. Ymmärsin dissosiaatio – ja kaksoisdissosiaatiotutkimuksen niin, että todetaan toisaalta ensin ero vauroituneen ja terveen välillä, ja todetaan, että kun vauriota ei ole, niin häiriö ei toteudu, mikä vahvistaa tutkimustuloksen luotettavuutta. Huolimatta siitä, että aiempi paradigma tukee aivoissa modulaarisuutta (tietty asia tapahtuu tietyllä alueella), ovat verkostovaikutukset, yhteistoiminta ja samanaikaisuus tutkimisen kiinnostuksen kohteena.
• Katso googlesta Stroop efekti, ja katso, miten suoriudut aivoja hämmentävästä tehtävästä 🙂

Organisaatiopsykologia

• Konflikteihin suhtautuminen osana normaalia työarkea. Oma kokemukseni työelämästä on, ettei konflikteja juuri ratkaista, en itse, eivätkä muutkaan. Itselle tuttuja konflikteja ovat valtaristiriidat (sivuuttaminen tai tiputtaminen vastuuryhmistä), myyntieurojen jakamisen ongelmat, tiimin hajoaminen, minulle on huudettu avotoimistolla kymmenien kuullen, vertaiset ovat asettautuneet tilanteissa yläpuolelle ikään kuin läksyttämään esimerkiksi myöhästymisistä, itse taasen olen hoitanut tiimivalmentajan (käytännössä esihenkilötyyppinen tehtävänkuva) roolissa viestintää huonosti, ollut ymmärtämättä HR käytänteitä riittävällä tasolla ja kipuillut ylemmän johdon ja tiimin välissä ristiriitojen epätasapainossa. Kuulemma, konflikteihin olisin itsekin voinut suhtautua akateemisemmin ja neutraalimmin. Meille opetettiin luennolla rakentavan erimielisyyden teorian, Brene Brownin ja Amy Edmonsonin teorioiden, rakentavan erimielisyyden mittaamisen mallin jne. avulla malli keskustella – jossa yksi esittää asian, toinen keskittyy aktiiviseen kuunteluun, ja vasta lopuksi ilmaisee oman näkemyksensä. Olennaista on välittää avoimemmin tietoa omista tiedostamattomista rationalisoinneista, keskittyä omiin ajattelunvääristymiin ja niiden ohjausvaikutukseen ja löytää yhteinen hyöty vastapuolen kanssa. Erimielisyydestä huolimatta, ja yhteisyyttä silti rakentaakseen, tulee löytää toisesta sellainen osaaminen, jota kunnioittaa ja vahvistaa toiselle.
• Työyhteisötaitoa on olla kehollisesti läsnä. Anna toisten ihmisten itse oivaltaa, kysy millainen päivä toisella on ollut ja ole aidosti kiinnostunut. Tarkastele itseäsi, ellet ole. Ymmärrä miten paljon itsekin haluat tulla nähdyksi ja kuulluksi – mielenteorian (käsitys siitä, että toinen ihminen on erillinen ihminen jolla on oma tahto, motiivit, ajatukset, ajurit jne.) myötä ymmärrät että toinenkin toivoo näin itselleen tapahtuvan. Opettele puhumaan ystävällisemmin – kuten ”voisiko asia olla näin”. Älä totea, et varmastikaan ole ainoa huoneessa joka ymmärtää mistä asiassa on kyse – sinun tulkintasi on yksi kymmenestä. Totea toiselle ”kun mä sua tässä kuuntelen, niin tässä projektissa emme siis ole edenneet asiassa A, mutta ilmeisesti olemme edenneet asiassa B. Näin ollen ehdotan C – miten sinä tämän näet?..”
• Hyödyllinen käytännön sovellus jo nyt työelämästä: https://www.eratauko.fi/
• Kun tunnet itsesi paremmin, ymmärrät myös muita paremmin: https://www.viacharacter.org/
• Moninaisuutta estävä tekijä on toiveemme samankaltaisuudesta, ja aktiivinen suhtautumisemme poikkeavuuksiin. Implisiittisen persoonallisuusteorian mukaan, luokittelemme hyvin hienojakoisesti ja omasta kokemusmaailmastamme (jotka usein muodostuneet varsin kollektiivisiksi konformistisuuden paineen, eli samankaltaisuuden paineen vuoksi) käsin kohtaamamme ihmiset. Vaatii tietoista effortia pysähtyä tutkimaan omia ennakkonäkemyksiä, ja aidosti aktiivisesti kyseenalaistaa niiden (onko muka) rationaalinen pohja. Miten paljon asiassa on mukana tunnetta, ja tutkimatonta ymmärrystä. Ihmisaivoille on luontaista yksinkertaistaa tietoa – emme selviäisi muuten hengissä ärsykkeiden täyttämässä maailmassa. Hauska esimerkki (kognitiivisen) kirjasta oli, että harva tunnistaa Apple logon aivan oikean muodon, vaikka usea meistä näkee sen jopa 100 kertaa päivässä. Aivomme eivät rekisteröi kokemaamme epärelevanttia tietoa – poimimme olennaisuudet. Mutta, olisiko aina silloin tällöin hyvä aika kyseenalaistaa nämä ”olennaisuudet”.
• Onnistut todennäköisimmin palautteenannossa, kun kuuntelet aktiivisesti ja olet läsnä, kohtaat toisen ihmisen tietoisesti kunnioittavasti ja lähdet tietoisesti hakemaan tarkempaa ymmärrystä toisen osapuolen tulkinnasta ja ymmärryksestä.

Sosiaalipsykologia

• Jouduin itse jättämään tämän kurssin edemmäs, jotta työviikko noudattaisi pikemmin 60 tuntista toteumaa. Avainsanoina kuitenkin, mielenkiintoa herättivät minussa #attribuutiot #sosialisaatio #sosiaalinen kognitio #prososiaalisuus #valtaetäisyys #ihmisen sosiaalinen luonne

Kiitos vielä, erikseen, innoittajalle, miksi ylipäänsä elän tällä hetkellä elämäni parasta elämää. Kiitos, että olet. 

Lähteet

Luennot, Helsingin lääketieteellinen soveltavan psykologian tutkinto-ohjelma

Oma ajattelu ja mielenmaisemat sekä manifestointi itselle tärkeistä havaituista asioista ja kokemuksista

https://www.duodecimlehti.fi/duo90150

https://www.eratauko.fi/

https://www.viacharacter.org/