Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Suhtautumiseni kyseiseen yhteisöön on nykyään hyvinkin ristiriitainen.

Ajattelin aina, että syvin ajatus vanhoillislestadiolaisessa vakaumuksessa on kaunis ja hyvä. Sanotaan, että kaikkia pitää kohdella hyvin ja kunnioittavasti; ettei ihminen voi tuomita muita ihmisiä; että jumalan armosta riittää meille kaikille.

Kokemukseni mukaan nämä ajatukset ja arvot eivät todellisuudessa toteudu. Olen paljon keskustellut muiden kyseisestä liikkeestä lähteneiden kanssa, ja kaikkien kokemukset ovat yhteneväisiä. Harva edelleen liikkeeseen kuuluva osaa tai uskaltaa kyseenalaistaa tai arvostella siinä vallitsevia toimintamalleja ja asetelmia, siksi eniten keskusteluja olen käynyt juurikin muiden liikkeestä lähteneiden kanssa.

Vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan liikkeen oppien kyseenalaistaminen on syntiä. Ja syntejä pitääkin kaikin keinoin välttää – pieniä lapsia pelotellaan jo helvetillä; tulimerellä; kadotuksella – johon kuoleman jälkeen joutuu, mikäli syntejään ei sovita. Oman näkemykseni mukaan liikkeessä olevia pidetäänkin kurissa ja nuhteessa juuri pelon avulla. Opetetaan pelkäämään jumalaa, helvettiä, maailmaa ja omaa itseään. Maailma uskonyhteisön ulkopuolella kuvataan pelottavana ja julmana paikkana.

Kyseenalaistin liikkeen epäloogisuuksia jo lapsena ja nuorena – vaikka samalla tiedostin ajatusteni olevan kiellettyjä. Minulla meni muutenkin suhteellisen pitkään sisäistää se, että yhteisön aikuisetkin uskovat tarinat jumalasta ja enkeleistä ja sielunvihollisesta ja taivaasta ja helvetistä. Luulin heidän leikkivän vain mukana lasten takia, samalla tavalla kuin lapsille uskotellaan joulupukin ja hammaskeijun olevan totta. Järkytys oli suuri, kun ymmärsin heidän olevan tosissaan.

Vielä oudompaa ja epäloogisempaa kaikesta teki se, että väkivaltainen ja arvaamaton isäni oli muiden tavoin uskovainen ja siten matkalla taivaaseen. Syntien kerrottiin olevan keskenään samankokoisia ja siten yhtä väärin. Millainen jumala pitää vaimonhakkaamista ja ripsivärin laittamista yhtä pahoina tekoina? Missä todellisuudessa kyseenalaistavat ajatukset, musiikin kuuntelu, kirosanat ja toiseen vihalla kajoaminen ovat toisiinsa verrattavia?

Ja synnithän sovitetaan pyytämällä anteeksi. Anteeksipyyntö olikin hyvin kummallinen konsepti – aidolla katumuksella ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Ja jos toinen pyytää anteeksi, sinun on pakko antaa anteeksi, muuten teet itse syntiä.

Siinäpä olikin oiva pakotie vastuusta; isäni käytti henkistä, fyysistä, seksuaalista, taloudellista ja hengellistä väkivaltaa harva se päivä. Kunhan vain lopuksi muisti pyytää anteeksi, ja niin omatunto oli taas puhdistettu.

Anteeksiantaminenkin oli mielestäni hyvin nöyryyttävä kokemus satutetulle; pelkkä ”saat anteeksi” ei tarkoittanut yhtään mitään. Vaan piti sanoa ”Jeesuksen nimessä ja veressä on kaikki synnit anteeksi”. Tai jos oikein lähdettiin laukalle, saatettiin sanoa ”Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä on kaikki synnit anteeksi… aina rauhaan, vapauteen ja iloon asti”. 😀

Anteeksipyytämiseen ja antamiseen liittyi olennaisesti myös se, että asiat pitää sen myötä unohtaa. Mikäli muistelet sovittuja asioita, teet taas syntiä. Siksi anteeksipyyntö olikin helppo keino väistää vastuuta; toiset joutuvat unohtamaan tekemäsi vääryydet.

Kun isäni vangittiin ollessani 16-vuotias, lestadiolaisyhteisö käänsi selkänsä meille. Yhteisön sisällä oli kyllä ollut tiedossa se, että meidän kotona sattui ja tapahtui kaikenlaista. Mutta kaikesta vaiettiin. Ikään kuin kukaan ei olisi huomannut äitini mustaa silmäkulmaa tai pelokasta olemusta.

Ja nyt, kun virkavalta oli puuttunut asiaan, yhtäkkiä äiti ja me lapset olimmekin tarinan pahiksia – passitimme syyttömän miehen linnaan. Vaikka äidilleni oli annettu kaksi vaihtoehtoa; mies tai lapset. Haluaisin nähdä sen lestadiolaisäidin, joka tuossa tilanteessa valitsisi miehensä, ettei vain joutuisi vastoin jumalan tahtoa eroamaan. Kuka äiti olisi valmis menettämään lapsensa? Miten yhteisö todellisuudessa toivoi meidän toimivan? Mitä me olisimme voineet tehdä toisin?

Kannan edelleen kaunaa ja katkeruutta siitä, miten lestadiolaiset kohtelivat meitä kriisin keskellä. Pidettiin seurat, ja siellä yksi jos toinenkin yhteisön jäsen kävi edessä kertomassa oman näkemyksensä meidän perheen tilanteesta. Lisäksi äitini, ja me vanhimmat lapset, saimme vihaisia ja syyllistäviä puheluita. Mitä jumala oikeasti olisi mieltä tuollaisesta toisten tuomitsemisesta? Olisiko jumala oikeasti halunnut, että isäni saa jatkaa väkivaltaansa ja lopulta ehkä jopa tappaa meidät? Kuulostaa ihan helvetin paskalta jumalalta.

Itse en usko jumalaan, ainakaan niin, miten vanhoillislestadiolaiset uskovat. En millään, missään olosuhteissa, pystyisi allekirjoittamaan noin kieroja oppeja ja toimintamalleja. Enkä ikinä haluaisi päätyä taivaaseen, mikäli siellä on yksikään tuon lahkon jäsenistä.

Että jumalan terve vaan, ja hyvää matkaa taivaaseen.