Muistan kun jossain kohtaa innosta puhkuen yritin saada kirjoiteltua joka viikko jotakin. Nyt postaustahti on kyllä ollut hyvinkin laiska. Itseäni harmittaa suunnattomasti kun en saa postauksia aikaiseksi ja samalla ihmettelen että miten te muut ehditte postata niin usein!?! En kuitenkaan halua kirjoittamista jättää, pidän siitä paljon vaikka tällä hetkellä ajatukset onkin vähän sekaisin. Paljonkin olisi aiheita mistä kirjoittaa liittyen pikkumieheen mutta kun ne aiheet jotenkin tuntuvat vaan olevan pelkkää sekasotkua päässäni. Leijuvia mietteitä yhdestä aiheesta ja toinen toisesta. Pääasiassa tämä kirjoittelu onkin kyllä sellaista asioiden dokumentointia itselle kun muuten ei välttämättä asioita tule kirjoiteltua ylös. Vaikkakin yritän kyllä pitää pienelle sellaista muistikirjaa mihin kirjoittelen hänen oppimiaan asioita tai joitakin yhteisiä hassuja sattumuksia. Kirjoittelu blogiin on tässä elämäntilanteessa aika haastavaa kun päivisin pieni ei juurikaan nuku (paitsi ehkä jos olemme vaunulenkillä tai sitten olleessaan sylissäni), yöunille mennään yhtä aikaa ja herätäänkin lähes samalla kellonlyömällä.

Edellisen postaukseni kuvat taisivat enteillä tulevaa. Saavuttiin nimittäin aika pienellä varoitusajalla muutama päivä sitten tänne Alpeille tuomaan pikkuista tapaamaan sukulaisia. Viimeksi minä ja mies oltiin täällä vuoden vaihteen tienoilla kun mentiin jopa itsemme yllättäen naimisiin (lisää täällä ja täällä). Tuntuu muuten aika raikkaalta tämä vuori-ilmasto noiden Suomen helteiden jälkeen! Vaikka kyllä täälläkin on toki lämmin kesäsää. Nämä maisemat on kyllä niin huikeat kun joka puolella kohoaa vähintäänkin parituhatmetriset vuoret. Anoppila itsessäänkin sijaitsee jo tuhannessa metrissä ja välillä kun näitä näkymiä ihastelee tuntuu että eihän tämä voi olla tottakaan, on sellainen epätodellinen olo. Tulevaisuudessa saatetaan ehkä hyvinkin löytää itsemme asumasta täältä, lapselle (lapsille) kasvuympäristönä tämä olisi mielestäni ihanteellinen paikka (ja niin no, asumiseen itsellenikin): mahtava ympäröivä luonto, maaseudulla mutta lyhyt matka kaupunkiin, oma piha, loistavat urheilumahdollisuudet… Nähtäväksi jää olenko minä tarpeeksi rohkea lähtemään tänne ”pysyvästi”. Lainausmerkeissä siksi kun ainahan pääsee takaisin.

Vauvan ensimmäinen lentomatka tapahtui siis luonnollisestikin tänne Alpeille. Lento lähti kuuden maissa aamulla, joten mentiin Helsinkiin jo edellisenä iltana ystävän luokse yöksi. Herättiin kolmen maissa ja pieni sai maitoa ja uuden vaipan, sekä siirtyi äidin kyytiin Manducaan. Pikkuinen oli niin uninen ettei herännyt toimien aikana oikeastaan lainkaan. Lentokentällä pieni kulki edelleen Manducassa, vaunuja ei tarvinnut ottaa mukaan kun perillä olivat lainakärryt odottamassa. Check in, turvatarkastus ja koneeseen nousu meni sujuvasti kun pieni nukkui edelleen. Hän heräsi vasta koneessa kun hänet piti ottaa Manducasta pois ja kytkeä lisäturvavyöllä minun syliini pötköttelemään. Pystyinkin sitten sopivasti imettämään nousun ajan, imeminen kun kai edes vähän estää korvien lukkoon menemistä. Tankkauksen jälkeen pikkuinen oli reipas ja iloinen itsensä ja viihdytti meitä vaikka kello oli tosiaan vasta sen kuusi (yleensä nukutaan kahdeksaan-yhdeksään). Mieheni kävi vaihtamassa vaipat joten minä en saanut kokemusta lentokoneessa vaihtamisesta. Pian käärölle tulikin uni ja äiti torkkui myös. Laskeutumisen ajan annoin taas rintaa. Välilaskun aikana vietettiin kentällä nelisen tuntia ja sielläkin kaikki sujui sulavasti. Imetyskin sujui helposti nyt kun olen tottunut tekemään sen lähes missä vain. Täytyy kyllä sanoa, että imetysvaatteista on mielestäni paljon apua kun ei tarvitse niin ”kaivella” ja rinnat pysyy helposti aika näkymättömissä. Matkalla minulla olikin päälläni kohtuullisen uutukainen imetysmekko. Jatkolento meni sitten samaan malliin kuin ensimmäinenkin, positiivisessa hengessä. Koko matkan aikana vauva itki vain siinä kohtaa kun ei saanut rintaa tarpeeksi nopeasti. Olin etukäteen ajatellut että jos matkatessa joitakin ongelmia tulee niin se johtunee korviin sattumisesta. Mutta kun vaavi ei tosiaan itkenyt enempiä niin voimme kai päätellä että kaikki meni hänen osaltaan aika mukavasti. Hyvä oli harjoitella matkantekoa tulemalla tänne sukulaisten luo niin ehkä joskus uskaltaa viedä vauvan ihan ”oikeallekin” matkalle. Tietenkin hänen kasvaessaan myös haasteet kasvavat joten tämän matkan sujumisesta ei tietenkään voi tehdä päätelmää että matkat tästä lähin menee ongelmitta. Joka tapauksessa hän tulee lentomatkustamaan elämänsä aikana kohtalaisen paljon, meni matkat miten meni.

Vauva oli täällä uudessa ympäristössä ensin vaisun oloinen, tuntui että hän oli saanut vähän nuhaakin (lentokoneen ilmastoinnista..?). Poika oli siis aika vakava eikä juurikaan hymyjä vilautellut tai jutustellut ääneen kuten tapana on. Nyt kuitenkin uusi paikka ja uudet naamat ilmeisesti alkavat olla jo vähän tutumman tuntuisia kun näyttää siltä että hän alkaa jo olemaan oma itsensä. Minä olen saanut nyt aika paljon viettää aikaa erossa vauvasta kun isovanhemmat tai isoisovanhemmat nautiskelevat rauhassa pikkumiehen seurasta. Olen kuitenkin pysytellyt kuuloetäisyydellä jos hänelle iskee yllättäen tissinkaipuu. Itsellenikin tulee kyllä aika nopeasti pientä ikävä, tai sillä tavalla että kun hänet taas näkee niin sydämeen tulee semmoinen ihana lämmön tunne. Nämä meidän erot on tosiaan tämmöisiä puolen tunnin-tunnin pituisia yleensä että mistään mahdottomasta sentään ei ole kyse. Tähän asti olen ollut vauvan kanssa aivan jatkuvasti niin onhan tämä sillä lailla uutta molemmille. Ilmeisesti kuitenkin pikkuinen pärjää oikein hyvin ilman äitiään, kunhan vaan tosiaan pääsee rinnalle tarvittaessa. Useasti hän kyllä kitisee minut nähdessään ja rinnalle päästessään vaikka olisikin hyvällä tuulella, taitaa ilmaista sillä tavoin kuitenkin sitä ikävän/eroahdistuksen tunnettaan. Ehkäpä jossain vaiheessa yritän pumpata maitoa jemmaan, jos päästäisiin miehen kanssa livahtamaan kahdestaan vaikkapa ravintolaan syömään. Tosin en vielä ole oikein varma maltanko jättää vauvaa muiden hoiviin niin etten pääse tarvittaessa paikalle.

Tähän mennessä en ole oikein kaivannut juurikaan omaa aikaa. Viihdyn vauvan seurassa hyvin ja on kiva olla perheenä kotona ja muuallakin. Vauva on nyt osa meitä. Toki se varmaan auttaa asiaa että pikkuinen on aika leppoisa tapaus, on useimmiten hyvällä tuulella eikä itke paljoakaan. Siltikin sitä täällä ollessa arvostaa että apukäsiä löytyy. Kotonahan meillä ei ole tosiaan kummankaan sukua lähellä, ainoastaan muutamalta ystävältä voisi saada tarvittaessa apua. En kuitenkaan usko että ystäville jättäisimme vauvaa vain huvin vuoksi. Täytyy siis olla ”tosi kyseessä” kun hoitajaa hänelle heistä kysyisimme. Jotenkin se vaan tuntuu luonnollisemalta että jättäisi vauvan sukulaisten hoitoon, tuntuu että ystäviä jotenkin vaivaisi liikaa. Vaikka tiedän kyllä että näin ei ole. Nytkin kun vauva on tuolla sukulaisten hoivissa niin onhan se ihan kiva kun saan kirjoitella tätä ihan rauhassa ilman keskeytyksiä, kahdella kädellä läppäri (eikä vauva) sylissä. Onkohan se muuten yleistä, että tuoreehkon äidin on tavallaan pakko jatkuvasti katsoa pikkuistaan, tai muuten tulee huono omatunto..?