Ladataan...
kuva kari sunnari

Sittenkin hetken huoahdus, tämä teatterikausi ei alkanutkaan pelkästään kansalaissotaa 1918 käyden, vaan myös Topeliusta sadun maailmassa juhlien. Jonkinmoinen teatterisota oli kyllä juuri käynnistynyt vos-työryhmän takia, ja siihen saumaan TTT:n torstain prinsessainen ensi-ilta osui oivallisesti, näyttämään Työviksen halua ja kykyä panostaa myös lastennäytelmiin. Lisäksi täten todistan, että aikuisetkin viihtyivät. Ja täysikäisetkin saattoivat tsekkailla lähteeseen kurkistavan prinsessan kysymyksiä: Kuka minä olen? Mistä olen tullut? Filosofiaksi meni jo käsiohjelmaa katsellessa. Käsikirjoittajan saatesanat alkavat niin, että Kaikki mitä todella tarvitsemme, meillä jo on.

Kirjailija-toimittaja-historioitsija Sakari Topeliusta ei pitäisi mieltää pelkäksi satusedäksi, mutta Adalmiinan tarina on melkoinen helmisatu, varsinkin kun se on niin vastaansanomattomasti nyt toteutettu, satumaiset puitteet sopivasti säilyttäen ja sisältöä passelisti päivittäen.

Entisajan sadut ovat tietty opetuspaatosta enemmän kuin nykyään, mutta nykyaika oli dramatisoitu kivasti mukaan, kiitos Anna Krogeruksen (joskin savolainen ja syntyperänsäkin hyväksynyt tässä miettii silti, onko savolaispilkan opetus pienokaisille yhtä tökeröä kuin lasten pelottelu poliisilla tai mustalaisilla ennen vanhaan).

Savolaisuus sikseen, Anna Krogerus on kuulunut mestarilistaani siitä alkaen, kun näin Kuin ensimmäistä päivää TT Frenckellissä.

Näpsällä hymähdyksellä oli päivitetty myös se, voiko prinssi vain ottaa prinsessan, vai onko naispuolisellakin sanansija asiassa. Koulukiusaus ja erityisherkkyys käsiteltiin ovelasti siinä, kun opettajat ottivat yhteyttä kuninkaallisiin vanhempiin.

Kuningaspari Auvo Vihro ja Teija Auvinen tekevät antaumuksellista työtä. Pitäisikö minun jopa nolostella nauruun räjähtämistäni kähärätukkaisen kingin astuessa areenalle, kun lapsetkin osasivat nätimmin kihertää?

Eloisa näty-näyttelijä Katariina Havukainen suoriutuu niin hyvin, että ärrällä alkava äitikin varmaan puhkuu tyytyväisyydestä. Tytär joutuu vaihtamaan kanavaa pahiksesta hyvikseen suit sait ja sujuvasti hoituu. Pienemmässä roolissa oleva prinssi Verneri Lilja yltää hänkin varsin humoristiseen entréhen. Samoin sivuosien merkitys korostuu, kun homma on hoidettu hyvin. Jukka Saikkosen, Sonja Halla-ahon ja Milla Länsiön vuohet ovat ällistyttävän eläimellisiä, aplodien paikka. Oli monia aplodien paikkoja. Vuonna 1856 kirjoitettu Adalmiinan satu osuu tähän egokeskeiseen ja ”kuluttajaystävälliseen” aikakauteen kuin helmi otsaan.

Lavastuskiitos Pirjo Liiri-Majavalle jo siniveristen elämään johtavasta sinisävyisestä ”odottelumaisemasta”, jossa lähde läikehti houkuttelevasti odottamaan jatkoa. Lähteen äärellähän dramaattinen käänne tapahtuu.

 

''PS Tässä on samaa universaaliutta kuin täysikäisen poikani lempikirjassa Pikku prinssi, jonka ydinlause kuuluu ”Vain sydämellä näkee hyvin”. Toisekseen, Sakari Topelius olisi ansainnut yhtä suuren maailmanmaineen kuin kansainvälinen satusetä H.C. Andersen, mutta se markkinointi on suomalaiselle niin haastavaa, olipa kyse saduista, saunasta tai joulupukista..

Share

Ladataan...

 

Kuvat Tapio vanhatalo

Myrskyluoto on syksystä asti sijainnut remontoidussa Helsingin Kaupunginteatterissa. Remontti näyttäytynee yleisötiloja enemmän työtiloissa ja tekniikassa, mutta tulivatko uudet mahdollisuudet näyttämöllä hyödynnettyä parhaalla tavalla? Välillä vallitsi öde vaikutelma - mutta niinhän sitä lauletaankin, että meri on rannaton. Pelkistys on positiivista, kunhan mielleyhtymät eivät vie oman koulunäytelmän takaumiin. Valoilla sai kyllä lattian elämään monin tavoin.

Maija ja Janne puserretaan pariksi heti alkuun ja yhteinen tulevaisuus rakennetaan yksinäiseen paikkaan ulkosaaristossa, vaikkei miljöötä meinaa aina mieltää kohdalleen. Männyn katveessa Laura Alajääski Maijana laulaa vallan ihanasti. Vastapuolisko Aaro Wichmann Jannena jää äänellisesti hieman siippansa katveeseen. Ehkä tutut sävelet olivat muutenkin säästöliekillä vielä ensimmäisellä puoliajalla. Olisin mieluusti tarkistanut biisilistaa käsiohjelmasta, jos se olisi siitä löytynyt. No, Silakkaa, silakkaa antoi vauhtia koko porukalle, sen muistaa, samoin reseptilaulun ja lapsikuoron.

Tässä musikaalissa ponnahtaa taas käyttökelpoiseksi sanonta ”sillä oli hetkensä”. Lasse Mårtensonin musiikki osuu suomalaiseen sydämeen ja Eeva Konnun johtama orkesteri takoo taatusti tahdissa. Muu aines ja arkinen dialogi vaatiikin jo enemmän kärsivällisyyttä. Morsiuskauppojen jälkeen lähdetään milloin kalaan, milloin kaloja kauppaamaan, leipää leipomaan tai postille, pelätään susia tai pelotellaan niillä.

Elämä on kovaa meren äärellä ja Oolannin sota oli kauhia, kyllä. Siinä on sisältö, joka tuodaan framille lähes jatkuvana liehumisena. Eli tanssiryhmä – vaikka hyväkin – on liikaa esillä, kun se symboloi sekä meren myrskyt että murheen tyrskyt.

Meri vaatii uhrinsa, ensin pojan, sitten puolison - mutta miten ihmeessä onnettomuuksien parkuminen ei saa minua itkupilliä lähimainkaan kyyneliin? Ehkä jonkinmoinen konserttiversio olisi tehonnut paremmin.

Tulipalon jälkeen rakennetaan arkea uudestaan. Loppua kohti rakentuu esitykseenkin huipennusta. Hyvä, että edes silloin, niin ei jää paha mieli.

Ristiriitainen olo kyllä jää, koska tekemiseen on varmaan hartaasti paneuduttu, mutta homma tuntuu hätäiseltä tapahtumien vyöryssä ja tanssijoiden paljoudessa. Henkilöihin ei jotenkin tutustu. Tuttu musiikki riittänee vetovoimaksi. Katsomo oli yhä täynnä uudella näytäntökaudella.

Ohjaus Kari Rentola, dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta, lavastus Katariina Kirjavainen, valosuunnittelu William Iles - joka toteutti täysillä sinivalkoisen Suomen 100-vuotisjuhlaa.

 

 

Share

Ladataan...
Tampester Teatro

                                       kuva harri hinkka, tampereen teatteri

Syksystä alkaen Huojuvaa taloa on suitsutettu, ja TT Frenckellin esitykset on varattu pitkälle uuteen vuoteen. Kehuttu on myös dramaturgi-ohjaaja Antti Mikkolan ideaa kääntää roolit päinvastoin kuin Jotunin teoksessa. Hyvä idea se onkin, vaikken muun modernisoinnin lisäksi kokenutkaan katsovani samaa näytelmää kuin muinoin. Eli Anna-Maija Tuokko esittää tavallaan samaa roolia kuin miehensä Kari Heiskanen tv-näytelmässä entisen vaimonsa Sara Paavolaisen kanssa. Muistan vieläkin, miten ahdistuneena seurasin kauhujen liittoa. Intensiivistä on Anna-Maija Tuokon ja Arttu Ratisenkin työskentely. Koko tiimi on pätevä. Tarpeellinen ja säkenöivä on esim Aliisa Pulkkisen osuus Eeron äitinä, vaikka lava-aikaa ei liiemmin ole. Pääpari Lea ja Eero täyttävät näyttämön läpi illan, yhdessä tai erikseen. Alussa ja lopussa Eero yksin, terapiasessiossa, mikä kertoo heti nykyajasta. Maria Jotuni kirjoitti Huojuvan talon vuonna 1935, jolloin hänen oma liittonsa oli jo huojahtanut pahemman kerran.

Narsismia ilmeni ennen, ja nykyajassa varmaan vielä enemmän. Tunteeko joka toinen valloittajan, joka muuttuu suljettujen seinien sisällä hirviöksi? Näkee syyn aina ja vain toisissa. Yleisö joutuu nauramaan karmeissa paikoissa, kun vinoon vinksahtanut ja väkivaltainen Lea syyttää kilttiä miestään narsistiksi, sairaaksi jonka täytyisi mennä hoitoon. Anna-Maija Tuokko on siirtynyt discovalojen viekottelevasta blondista riehuvaksi muka-uhriksi, joka saa kaiken kääntymään päälaelleen. Teki toinen niin tai näin, aina väärin päin. Se on mies, joka on ajanut naisen nurkkaan, saanut lyömään jopa lapsiaan, tehnyt kodista vankilan. Musiikki kilkuttaa tilanteita pahaenteisesti, odotetaan kunnes jylisee.

Oman mielensä mukaan liehuva narsisti on silti mustasukkainen omastaan. Jos mies kävelee töistä, ei tulekaan nopeimmalla kulkuvälineella kotiin, siellä odottaa nöyryytys: Riisu housusi! Totteleminen on kätevämpää kuin vastustaminen.

Loppu on taatusti erilainen kuin alkutekstissä. Lukekaa tai katsokaa, sortumatta vertailuun kuten minulle kävi. Suunjuonteetkin lähikseen  taltioiva tv-kamera on asia erikseen. Muutenkin, mielessäni heräsi kysymys, tarvittiinko tässä Jotunin Huojuvan talon mainetta?

Share

Pages