München
Eilinen Münchenin ammuskelu ja aikaisemmin viikolla tapahtunut Würzburgin junaisku toivat veriteot ensimmäistä kertaa todella lähelle.
Kaupunki on itselle aina kulkumatkalla. Siellä oon juossut niin bussiin, junaan kuin lentokoneeseenkin. Oon viettänyt aikaa keskustassa yksin ja perheen kanssa, istunut sushilla puistoissa, viettänyt iltoja biergartenissa ja käynyt Olympiaparkissa keikoilla. Kaupunkiin on muodostunut side – paikkoihin liittyy paljon onnellisia muistoja ja pitkiä hellepäivien iltoja.
Ja sitten tuli perjantai 22. päivä.
Istuin tentin jälkeen kavereiden kanssa kaljalla, kun ensimmäiset tiedot ammuskelusta tulivat. Tuntui hetken siltä, että kaikki pysähtyi. Kaikilla oli ystäviä, sukulaisia ja perhettä Münchenissä. Minullakin. Tuntui niin typerryttävältä tajuta, että J, joka oli vasta eilen huikannut iloiset heipat yliopistolla, olikin nyt duunikeikalla Münchenissä.
Läheteltiin hätäisiä viestejä ja huoli siitä, että ystävällä oli kaikki hyvin, oli sen vastaukseen tarvittavan viipyvän hetken niin sydäntä puristavan kova. Toinen oli onneksi turvassa Marienplatzilla suljetussa urheiluliikkeessä.
Oli tarkoitus lähteä juhlimaan, mutta aamuyön pikkutunneille jatkunut erikoislähetys vei huomion ja fiiliksen. Itketti. Koko Baijeriin julistettiin hätätila.
Ja jotenkin, vaikka J olikin vain varotoimenpiteenä lukittuna urheilukauppaan, heräsi huoli kaikista niistä kavereista, jotka lähtevät kuukauden päästä maailmalle: Meksikoon, Brasiliaan, Ranskaan ja Intiaan. Oli vaikea hallita sitä tunnemöykkyä, joka purkautui ikävien uutisten valuessa televisiosta. Että yhtäkkiä joku voisi vain kuolla.
Huomenna aion halata jokaista ystävää aivan ekstra pitkään ja huolella.
