Anoppi tuli taloon osa1, käytännön järjestelyt
Kuten olen jo aiemmin kertonut täällä bloginkin puolella, olen palannut hoitovapaalta työelämään. Vuoden loppuun asti meillä on maailman paras (joidenkin mielestä kamalin) lapsenhoitojärjestely: anoppi jäi puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle hoitaakseen lastenlastaan.Hän siis pakkaa joka maanantaiaamu hammasharjansa ja kutimensa pilkulliseen kassiinsa ja muuttaa arkipäiviksi meille. Korvaamatonta!
Harvalla on nykyaikana mahdollisuus vastaavanlaiseen apuun. Monet isovanhemmista ovat vielä niin kiinni työelämässä, etteivät pysty irroittautumaan siitä noin vain useiksi kuukausiksi, saati vuosiksi. Tai edes halua. Osa voi olla puolestaan sen verran vanhoja tai sairaita, etteivät kykene vilkkaiden pikkulasten kokopäiväiseen hoitamiseen kaikkine nosteluineen ja perässä juoksuineen. Usein ongelmallisia ovat myös sellaiset käytännön asiat, kuten välimatka. Jos isovanhemmat eivät asu muutaman kymmenen kilometrin säteellä, lapsen tai isovanhemman edestakaisin kulkeminen muuttuu melko hankalaksi. Ilman autoa hankalaa voi olla jo muutaman kilometrin välimatka. Tähän kun lisätään vielä vanhempien työmatkat, niin yhtälö vaikeutuu entisestään.
Meillä tämä välimatka-asia on ratkaistu niin, että isoäiti asuu viikot meillä. ”Oletko hullu?” on kysytty sekä minulta että anopilta. Ei, ei me olla.
Ainakin ensimmäisen kuukauden ajan tämä järjestely on toiminut vallan loistavasti. Isoäiti nukkuu vierassängyssä tyttäremme kanssa samassa huoneessa. Kysyimme etukäteen, että siirrämmekö pikkuneidin sängyn meidän huoneeseen, jolloin anoppi saisi kokonaan oman huoneen, mutta ei, näin on kuulemma helpompi. (Ja onhan se, ei tarvitse pelätä että lapsi herää turhaan meidän herätyskellojemme pirinään.) Isoäidille on raivattu omaa säilytystilaa lastenhuoneen lipastosta. Tarkoituksena oli raivata tilaa kylppärin kaappiinkin, mutta se on vieläkin to do -listallani…
Olemme kotitöiden suhteen sopineet, että lapsenhoito on ainut mitä hänen tarvitsee tehdä. Ruokaa toivoin hänen tekevän, sillä olen seurustelumme alkuajoista lähtien viihtynyt anopin ruokapöydän ääressä paremmin kuin hyvin. Sen lisäksi että ruoka on maukasta, se on myös terveellistä ja ravitsevaa. Ja toki, jos kiinnostusta löytyy, niin keittiössä ja kylppärissä saa huushollata ihan vapaasti. Kaappien järjestely on ehkä ainut asia, johon en halua kenenkään muun kajoavan, mutta siihen on tuskin kellään kiinnostustakaan. Aluksi hoimme mieheni kanssa kuorossa ”muista nyt ettei sun oo pakko tehdä niitä kotitöitä niin paljoa!”, ja anoppi vastasi ”Joo joo, enhän mä mitään ihmeellistä, tässä aikani kuluksi vaan…” Pikkuhiljaa olen vähän luovuttanut, ja tyytynyt vain nauttimaan siitä, kun saa tulla työpäivän jälkeen siistiin kotiin.
Omien lastensa hoitamisen lisäksi tältä isoäidiltä löytyy ihan ammatillinen koulutus lasten hoitamiseen, sekä parin(kolmen?) vuosikymmenen kokemus lasten kanssa työskentelemisestä. Minun ei siis ole tarvinnut huolehtia tippaakaan heidän pärjäämisestään. Alkuun kerroin suurpiirteisen päiväohjelman ja minkätyylistä ruokaa meillä on ollut tapana syödä milloinkin. Rytmi on aika perinteinen pikkulasten päivärytmi, emmekä muutenkaan ole noudattaneet sitä pilkuntarkasti, joten mitään ongelmia ei ole tullut tästäkään.
Aamulla ennen töihin lähtöä voin rauhassa huolehtia vain itsestäni, ja jättää kaiken muun anopille. Tietysti ohimennen leikin ja touhuilen tytön kanssa jos hän on jo herännyt, mutta minun ei tarvitse murehtia aamupesuista tai pukemisista. En ole edes laittanut lapsen vaatteita valmiiksi, sieltähän ne löytyvät lipaston laatikoista. (Nimesin laatikot kuitenkin teipein, jotta oikeanlaisten vaatteiden löytäminen onnistuisi ilman suurta penkomista.) Parhaimpina aamuina olen saanut meikkaamisen ja hiusten harjaamisen jälkeen istua suoraan valmiiseen aamukahvipöytään. Luksusta!!
Mummo ja Maisa mätsäävissä ulkovaatteissaan kävelemässä äitiä vastaan bussipysäkille.
Olemme järjestäneet maanantaiaamut niin, että mieheni menee töihin hieman myöhempään. Anoppi voi siis tulla kohtuulliseen aikaan, eikä hänen tarvitse lähteä kotoaan matkaan aamuyöllä. Myöskään sunnuntai ei mene matkustamiseen tai sen miettimiseen. Koska teen osa-aikatyötä ja minulla on perjantait vapaat, anoppi voi lähteä heti torstai-iltapäivänä kotiinsa. Näin ollen anoppi on meillä vain kolme ja puoli vuorokautta, ja vastaava määrä jää oman perheen keskeistä aikaa. Ei siis ollenkaan paha.
Tietysti tällainen järjestely vaatii sopeutumiskykyä. Tottakai se on outoa, että omassa kodissani häärää toinenkin äiti. Ja varmasti yhtä outoa on anopille häärätä jonkun toisen kotona. Mutta olen ottanut sen asenteen, että nyt muutaman kuukauden ajan minun kotini on meidän kaikkien neljän ihmisen (ja kolmen kissan) koti. Sopu sijaa antaa. Ja tähänkin pätee minun elämäni motto: ei se oo niin justiinsa. Paitsi että on pitänyt opetella käymään vessassa ovi suljettuna. Ja laittaa pyyhe ympärilleen kun poistuu suihkusta.
Huonoin puoli tässä on se, että mitä ihmettä minä teen sitten kun anopin vuorotteluvapaa loppuu, ja se oikea arki alkaa? Apua!