Sarvien kolistelua ilman huutoa

Puutalobabyssa keskustellaan lapsen uhmaiästä, sen ilmenemisestä ja keinoista selviytyä sen kanssa. Uhmaikä, vai siis tahtoikä, taitaa kuulua kaikkien lasten kehitykseen jossain vaiheessa. Lapsen ja vanhempien tempperamenttierot, sekä perheiden erilaiset elämäntilanteet varmaan vaikuttavat siihen, miten se missäkin perheessä esiintyy. Meidänkään perheemme ei ole siltä välttynyt, vaikka itkupotkuraivareita on ollut huomattavasti vähemmän mitä monien tuttujen samanikäisten lasten perheissä näkyy.

Puutalobabyn kommenteissa joku kertoi ihalevansa äitiä, joka saa lapsensa pois kielletystä puuhasta pelkästään yhdellä huomautuksella. Siihen oli heti perään kommentoitu, ettei se oikeasti mene niin, vaan (uhmaikäisen) lapsen joutuu hakemaan pois sieltä kielletystä puuhasta kerta toisensa jälkeen, ja lopputuloksena on vain molemminpuolista huutoa. (näin siis referoisin kommentit tulkintani mukaan, pahoittelut jos ymmärsin väärin)

Itse pyrin toimimaan ja kasvattamaan lapseni niin, että hänen ollessaan kielletyssä puuhassa, yksi sanomiskerta riittää. Ja kyllä se meillä reilu kolmevuotiaan kanssa useimmiten menee niin. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, etteikö lapsi koskaan, missään tahallaan koettelisi vanhempiaan, tai etteikö äiti tai isä koskaan missään menettäisi malttiaan. Uskon silti, että vanhemman on mahdollista olla lapselleen auktoriteetti ilman huutamista, jatkuvaa komentojen toistelua tai perässä juoksemista.

Olen melko hillitty persoona (pl. huumorintajuni), ja myös lapseni vaikuttaa melko tasaiselta luonteelta. Niinpä on ihan luonnollista, että olemme käyneet näitä perheen sisäisiä tahtojen taisteluita ilman viikkokausien järkyttävää räiskyntää puolin ja toisin. Mutta haluan uskoa, että synnynäisen tempperamentin lisäksi myös kasvatuksella on asiassa merkitystä. Lähiömutsissa keskusteltiin joku aika takaperin siitä, miksi ”paskamutsius” on jotenkin hyväksytympää kuin hyvään äitiyteen tähtääminen. Vaikka harrastankin menemistä sieltä mistä aita on matalin, tai mieluiten kuljen suoraan portista, niin pyrin silti tekemään ratkaisuja, jotka pitkässä juoksussa ovat parhaita lapselle, minulle ja koko perheelle. Tai kun Kahvittelija pohti, miksi av-palsta on muka parempi paikka hakea neuvoa kuin ammattilaisten kirjoittamat kasvatusoppaat, nyökyttelin tyytyväisenä tekstille: juuri niin, olen itsekin ottanut vinkkejä kasvatusalan ammattilaisilta ja lukenut esim. lastenpsykiatrien artikkeleita lapsen mielen kehityksestä. Ymmärrys lisää osaamista.

Mitä keinoja meillä sitten on käytetty, jotta lapsi olisi tottelevainen, muttei nujerrettu? Itsenäinen ja vahva, muttei riidanhaastaja?

(Disclaimer: pahimpina uhmahuippuina ei välttämättä mikään täysin auta, vaan on vain pyrittävä minimoimaan vahingot)

Olen melko vapaa kasvattaja, ja pyrin välttämään turhia kieltoja. Kun lapsi oli ihan pieni, yritin sanoa mahdollisimman vähän sanaa ”ei”. Ainoastaan oikeasti hengenvaaralliset asiat olivat kiellettyjä. Luulen, että ei-sanan järkevä ja vähäinen käyttö helpotti sen tottelemista – kun kaikki ei ole koko ajan kiellettyä, niin ne oikeasti kielletyt asiat saavat paljon enemmän painoarvoa. Lapsi on myös oppinut todella omatoimiseksi, kun on saanut pienestä asti touhuta vapaasti. Kiellettyä on ollut (hengenvaarallisten asioiden lisäksi) muiden satuttaminen ja asioiden tahallinen rikkominen.

Lounas parvekkeella, lapsen pyynnöstä.

Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä, niin myös lapsen kohdalla. En ehkä niin herkästi kiellä lasta tekemästä jotain, josta saattaa koitua sotkua, mutta jos lapsi sitten sotkee, hän myös siivoaa. Tietysti näissä pitää mennä ikätason mukaisesti! Joskus täytyy keskustella vähän pidempään ja perustella tarkemmin, ja joskus ne perustelut on hyvä käydä läpi jo etukäteen. Joskus lapsen kanssa voi tehdä sopimuksia ja joustaa säännöistä, ja silloin katsotaan että kummatkin osapuolet pitävät niistä kiinni, niin lapsi kuin aikuinen. Ja se täytyy käydä tarkkaan läpi, jos kyse on poikkeuksesta. Jotkut lapset osaavat olla jo pieninä hyvin juonikkaita, sen olen huomannut. :D

Se, että lapselle antaa vapauksia, ei tarkoita ettei mitään rajoja olisi. Itse pyrin vahvasti siihen, että jos jonkun rajan asetan, niin valvon että sitä myös totellaan. Jos huutelee kahvipöydästä että ”älä mene sinne”, eikä kuitenkaan vahdi meneekö lapsi sinne kiellettyyn paikkaan vai ei, niin kielto on hydytön ja opettaa lapselle ettei niitä kieltoja aina tarvitse noudattaa. Mieluummin siis olen kieltämättä, jollei asia ole niin tärkeä. Ja jos se on tärkeä, niin sitten sitä on toteltava. Piste.

Yksi tärkeimpiä asioita on olla reilu. Myös lasta kohtaan. Itse muistan lapsuudestani ne kiellot, jotka olivat olemassa vain sen takia kun, no, ne nyt vain olivat. Tai kun epäreilulta tuntuvan säännön perusteluna oli ”no kun mä sanon niin”. Aina ei voi pysähtyä selittämään joka juttua juurta jaksain, mutta pääsääntöisesti yritän komentaa lastani vain järkevistä asioista, ja asettua myös lapsen asemaan. Jos tiedän komentavani lapsen logiikan vastaisesti, selitän sen hänelle. Jos joskus käykin niin että lapsi on ”oikeassa”, ja minun olisi paras myöntyä ja antaa periksi, niin silloin annan periksi. Tässä on oltava taitava ja oikeasti järkevä, jottei homma mene pompotteluksi. Sitten kun joustonvaraa ei ole, niin sitä ei ole, ja lapsi tietää etten kiusaa häntä tahallaan, vaan kieltooni on painava syy ja perustelu. Tähän auttaa, jos osaa tulkita ihmisiä, myös omaa lastaan.

”Choose your battles” on loistava lähestymistapa uhmakauteen, olipa ne rajat sitten vähän tiukemmat tai löysemmät. Esim. lapsi saa valita minkä paidan hän laittaa päälleen(vaatekaapista/esivalituista vaihtoehdoista), mutta hän ei saa valita laitetaanko säänmukaiset ulkohousut vai ei. Jos niistä ulkohousuista (tai muusta oikeasti tärkeästä asiasta) tulee kinaa, niin aikuinen ei saa antaa periksi. Kiireaamuna se tietysti ottaa päähän ihan älyttömästi, mutta ei voi mitään. Onneksi nämä uhmavaiheet ovat tosiaan vaiheita, jotka menevät ohi. Ja elämää helpottaa, jos sitä sotaa ei tarvitse sytyttää ihan joka asiasta (niinkuin joka vaatteesta erikseen). Sitten jos niistä sisäpaidoista mikään ei kelpaa, niin myönnän, siinä tarvitaan piiiiiitkää pinnaa, ja jos lapsi ei itse kykene valintaan niin sitten äiti valitsee. Tai tavallaan lapsi valitsi ettei halua valita, ja sen valinnan kanssa hänen on elettävä. Ei tässäkään tapauksessa valinnan vapaus tarkoita pompottelun vapautta. Ja mitä tulee niihin kirottuihin ulkohousuihin, niin perustelut, perustelut, perustelut. Ei niistä tarvitse alkaa hössöttämään tai keksimään mitään tarinoita, vaan kertoo ihan rehellisesti että miksi juuri ne housut on pakko laittaa. Joskus lapsi saattaa vastaavasti kertoa, miksei halua niitä, ja silloin päästään taas keskustelemalla asiasta eteenpäin.

Osittain ehkä tuurista kiinni, mutta haluan uskoa että myös kasvatustyylini on tuottanut hedelmää, sillä lapseni on käytökseltään mitä mainioin. Minun mielestäni siis, hehe. Eilen päiväkodista haettaessa hän paineli portista kävelytien sijaan suoraan puskaan. Sanoin, ettei sieltä saa mennä. Lapsi halusi. Minä kielsin. Lapsi mökötti vihaisena ja otti hitaita askeleita syvemmälle puskaan. Minä kielsin uudestaan, entistä painokkaammalla äänellä. En huutanut, en juossut perään. Hetken aikaa tuijotimme toisiamme ja kolistelimme henkisiä sarviamme. Sitten lapsi tuli puskasta, otti kädestäni kiinni ja jatkoimme matkaa. Eli kyllä, lapsi on mahdollista saada tottelemaan ilman huutoa ja ilman toistuvaa perässä juoksemista.

Olen vähän ollut huolissani, että miten hän noin tottelevaisena ja kilttinä tyttönä pärjää päiväkodissa ja myöhemmin isojen maailmassa. Huoleni vaikuttaisi olevan turha, sillä hän osaa kuulemma päiväkodissa olla hyvin päättäväinen. Jos hän haluaa olla leikissä Elsa, niin hän sitten myös on Elsa. Huh, lapseni ei todennäköisesti jää vahvempien luonteiden tallottavaksi. Päiväkodissa ovat kuulemma pari kertaa keskustelleet, kumpi määrää, aikuinen vai lapsi. Lapseni vastasi: ”Aikuinen. Mutta mä olen eri mieltä.” Jes, juuri näin, eri mieltä saa olla mutta aikuista on silti toteltava.

Aiheesta riittäisi vielä pidemmästikin asiaa, mutta nyt lähden hakemaan pienen kauris-lapseni kotiin päiväkodista.

Lyhyesti sanottuna: reiluus, asioiden selittäminen ja niistä keskustelu, sekä vanhemman päättäväisyys. Niiden avulla meillä pärjätään.