Itkua ei sitten jatkunutkaan määräänsä enempää. 

Maaliskuun lopussa pidettiin meidän tyttöjen kokoontumisajot ja siellä kyllä itkettiin oikein urakalla, mutta jo pääsiäinen meni kuivin silmin. Vaikka oltiin mökillä.

Ajatus on edelleen kyllä yhtä absurdi, siihen ei ole tottunut lainkaan. Mutta toisaalta, mulla meni toista kymmentä vuotta tottua siihenkin, että aviomies on tuossa huudeilla joka päivä. Ne vaan on asioita joita ei meinaa osata käsitellä.

Tällä viikolla näin Äidistä unta. En muista, että olisin aikaisemmin nähnyt. Äiti oli siinä ihan oma itsensä, musta silkkinen aamutakki ja pehmeä poski. Halasimme ja hän sanoi jotain. Ympäristö oli outo, joku takkahuone jossa en muista käyneeni.

Heräsin outoon oloon, ettei kaikki ole oikein. 

Ei ole ei.

...johon on mahtunut kaikenlaista.

Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on kaikkein hankalin, kaikki merkkipäivät ja juhlapäivät ja sellaiset eivät tunnu samalta.

Tällä viikolla katselin (kahdesti) elokuvaa josta tuli heti mieleen, että Äiti varmaan tykkäisi. Sellaiset hetket tuntuu oudoilta.

Pahinta on muistaa juttuja. Se päivä kun kaikki oli vielä hyvin. Kun ajettiin lentokentälle.

Tai kuinka vaikeeta oli päättää kaupassa mitä ostaa. Niitä hetkiä tulee vieläkin, täydellinen voimattomuuden tunne.

Juhlapäivät. Ei niissä mitään.

kynttilat-kirkossa.jpg