Ladataan...
Terävät hampaat.

Juu.

Päätin tänään vihdoin ja viimeisen kerran, että olen tullut tieni päähän Lilyn ja tämän koko blogialustan kanssa.

Se ei johdu sinusta, vaan minusta. Tai kyllä se vähän sinustakin - Lily - johtuu. En enää välitä mainoksistasi, jotka ovat banneriani isommat, enkä enää välitä kategorioistasi, jotka eivät oikeastaan osu juuri lainkaan minun juttuihini. En aio pyöräyttää tenavia edes sen takia, että voisin alkaa käyttämään uusia mammakategorioita.. En enää välitä siitä jatkuvasta tunteesta, että jään jättiblogien jalkoihin väkisinkin. Et oikeastaan säväytä minua, muutamia kullanarvoisia blogejasi lukuun ottamatta.

Lisäksi olen totta puhuen tympääntynyt myös oman blogini suuntaan. Ja nimeen. Aloin miettimään liikaa millaista muuta sisältöä Lilyssä kannattaa julkaista ja mitä ihmiset haluaisivat lukea. Sitten en kirjoittanutkaan lopulta enää mitään ja nyt on uusien ideoiden paikka. On minulla vielä hyvää(kin) läppää jäljellä, mutta täällä se vähän kuivahti kasaan. Tunnetustihan en tee mitään, mikä tuntuu pakkopullalta. Niin kuin salitreenausta sunnuntaisin.

Joku uusi blogi on varmasti tulossa. Uudella nimellä ja vapaammalla suodatuksella. Joskus. Tämä blogi ja Jenni H. jäävät tänne, että pääsen helpommin kommentoimaan muiden blogeja. Ja tulen varmaan huutelemaan kun saan jotain uutta ja konkreettista aikaiseksi.

Jääkää te tänne ottamaan ihania polkkatukkakuvia ja syömään pitkiä trendikkäitä aamiaisia ravintoloissa. Postatkaa herkkiksiä mietelauseita merinäköalalla. Jakakaa musiikkilöytöjä, jotka olette löytäneet jostain nuhjuisimmasta Helsingin Kallion kommuunikämpästä. Ihailkaa uutta piperryskynsilakkaa, joka on varmasti ihan eri pastellipunainen kuin kaikkina edellisinä vuosina. Ärsyyntykää yhä siitä, että valokuvissanne on huono valaistus (varmasti minäkin sen joskus näen..). Postatkaa samanlaisia asukuvia, oli fiilis sitten "lempeä alkukevät ja shoppailusunnuntai" tai "väsypallomaanantai".

Älkää ottako minua niin vakavasti. Olette kaikki Lilyn naiset ja miehet aina hyvin hehkeitä ja ihanaa ja kunnioitettavaa, että jaksatte pitää juttuanne yllä.

Mutta minä menen etsimään oman tilani, joka on bleiseri-vapaa, jossa kukaan ei oikeasti jaksa alkaa pilkkomaan smoothien aineksia ja jossa saan rienata asioita rauhassa.

Opin Lilyn myötä hyväksymään avokadon varteenotettavana ruoka-aineena. Sitten minä opin, että tykkään omasta jutustani enemmän kuin tästä Lilyn raameihin sopivasta tylsästä minästä.

Sitä paitsi. Minulla on edessä yliopiston pääsykokeisiin lukemista ja omiin häihin valmistautumista (noin, sanoinpa senkin täällä ääneen täällä rivien välissä IIK). Tämä Lily tuntuu vain riippakiveltä siinä rinnalla. Sori ny.

Kohti uutta ja silleen.

Lopetetaan tämäkin kirjoitus nyt silti tuttuun tapaan johonkin vähän kiusalliseen. Eikö Antti Tuiskun Entinen ole ihan sopiva jäähyväisbiisi? En oikeastaan keksinyt muutakaan. Ei se tätä tilannetta mitenkään kuvaa, mutta onhan se nyt aika dramaattinen.

Ahahahaha.

Olette huippuja ihmiset ja toivottavasti löydätte uudenkin blogini lukemisen arvoisena sitten kun se taas nousee feeniksen (tarkoituksen mukainen köyhä veraus siihen p-sanaan, ihihihihi) lailla liekeistä.

Kuullaan taas. Olisipa minulla ollut joku hauskempi läppä tähän viimeiseen ilmestymiseen täällä.

No, ihan sama.

Moro toistaiseksi!

- Jenni H.

Share

Ladataan...
Terävät hampaat.

ELOSSA.

Tosiaan minähän kävin urheilemassa viime lauantaina. Pitikin ihan kertoa siitä teille, koska tätä ei tosiaan usein tapahdu - ainakaan näin suuressa mittakaavassa, tai muutenkaan.. ketä minä huijaan - ja olen yhä liikuttunut ja jeesustakiittävänonnellinen siitä, että selvisin siitä hirveästi koitoksesta ihan kirjaimellisesti yhtenä palasena.

Eli, jos joku lukaisi edellistä postausta, niin kerroin osallistunvani (tai tässä vaiheessa osallistuneeni) Manic Run -juoksutapahtumaan. Viime lauantaina kello seiskan aikaan minä ja noin kaksisataa muuta ihmistä ryvimme, juoksimme, puuskutimme, kiipeilimme ja toheloimme 40 minuutin ajan rataa ympäri Tampereen Messukeskuksessa.

Siis esterataa, painotan. Ja haluan yhä painottaa myös sitä, että olen lenkkeillyt viimeksi viime vuoden syyskuussa.

Apua.

Ja olihan se koko juoksu nyt äärimmäisen kuumottava. Heti ensimmäisessä esteessä meinasin saada paniikkikohtauksen kun jäin ihmismassan alle jättikokoiseen löröön pomppulinnaesteeseen. Kuulostaa aika nössöltä, mutta siinä oli kyllä Simba vs. puhvelit -asetelma ihan tosielämässä.

En mennyt seuraavilla kierroksilla siihen esteeseen enää uudestaan.

 

Minulla oli onneksi ystäväni Taru mukana rypemässä - okei, myönnettäköön nyt että hän oli minua kyllä huomattavasti ketterämpi - sillä henkinen tuki oli aika tärkeää, kun kiipeät monen metrin korkuista seinämää ylös tiedostaen, että jos putoat, alla on betoni vastassa. Kyllä paniikki ja kuolemanpelko tosiaan ovat parhaat motivaattorit.

Tapahtuma oli kyllä muutenkin villi, kun halli oli bilevalaistu ja musiikki jytkäsi ja kaikilla osallistujilla oli vilkkuvia rannekkeita ja pimeässähotavia vaatteita. Ihan huippuhyvä idea! Mutta ei se kyllä ollut yhtään niin leppoisa kun kuvittelin. Pelkäsin aika tosissani suurimman osan siitä 40 minuutista, joka se juoksuaika oli.

Mutta minä tein sen. Minä juoksin ja kiipesin niin paljon kuin vain jaksoin. Vaikka en ehkä kyennyt kaikkiin esteisiin, annoin silti parhaani (kuvitelkaa tähän kohtaan Rocky lyömässä nyrkkiä ilmaan).

Enemmän tuo koetus oli henkisesti raskas ja siitä selviytyminen pitkälti päästä kiinni, vaikka en ollut ennen tajunnut mitä se edes tarkoittaa.

Kyllä minä nyt etukäteen tiesin, että kuntoni ei ole rautaa ja ihan joka paikkaan en jossain kohtaa jaksa kiivetä, koska käsistä loppuu yty. Mutta se, että uskalsin mennä, merkkaa minulle enemmän kuin mikään. Taustaa: muutamia vuosia sitten, kun vielä oikeasti urheilin (olisittepa olleet näkemässä reisilihakseni), polvelumpioni poksahti paikoiltaan kesken yhden tanssiesityksen ja tumpsahdin lattialle istumaan ja tuijottamaan ihan todella väärään suuntaan sojottavaa jalkaani. Minulle ei ollut ennen sattunut ikinä mitään, ei edes pahaa venähdystä. Koko tapahtuma veti minut ihan lukkoon ensin moneksi kuukaudeksi, koska olin ihan epätoivoinen ja säikähdin niin pahasti. En muista niistä ajoista juuri mitään. Ja se pelko jäi kytemään silloin aikoinaan ja asia on ollut minulle ihan äärimmäisen raskas ja pelottava, vaikka polvi leikattiin ja kuntoutettiin tapahtuman jälkeen.

Mutta se järjetön pelko siitä, että se käy uudetaan ja menen taas henkiseen lukkotilaan vuosiksi.. Ei kiitos.

Ja olin ihan varma ennen Manic Runia, että jalasta kuuluu taas poks ja raahaudun verisenä maaliin raahaten perässäni lahkeessa roikkuvaa irtojalkaa, joka joudutaan amputoimaan... Worst case scenario. Juoksun lopussa olin niin äärimmäisen huojentunut ja epäuskoinen, että jalkani kesti, eikä siihen edes jomottanut. Se ajatus ei meinannut mahtua aivoihini. Minun jalkani on ihan okei. Ja minä olen ihan okei.

Ihan kuin olisin sodasta selvinnyt.

Pieni voitto.. no en tiedä kyllä kenelle, mutta hillittömän suuri voitto minulle! JES.

Enkä olisi selvinnyt ilman Tarua tästä. Joten kiitos siitä henkisestä tuesta ja kiitos siitä, että kiskoit minut ylös milloin mistäkin esteestä. Hahah.

Saatan mennä ensi vuonna jopa uudestaan, vaikka kädet ja reidet oli aika muussina. Silleen hyvällä tavalla.

Mutta en kyllä mene siihen pomppulinnaesteeseen ilman jotain pesismailaa tai muuta kättä pidempää.

Voiko tätä kaikkea kutsua jo liikunnan riemuksi?

Pöllämystyneen helpottunutta viikonlopun alkua. Hehe.

- Jenni H.

Share

Ladataan...
Terävät hampaat.

.. ja mitä luultavimmin lihasrevähdyksellä.

Ensiksi. Minulla on jo salikortti, enkä aio tässä tehdä mitään mittavia uuden vuoden lupauksia.

Mutta.

Kahdeksan päivän päästä, ensi viikon lauantaina 10.1. täällä Tampereella järjestetään erilaisilla esteillä (herramunvereni), bilemusiikilla ja epileptisillä valoilla koristeltu juoksutapahtuma MANIC RUN. Ja minä olen siellä.

Enkä voi enempää ihmetellä, että miksi.

Toki osaan olla maaninen (hekoheko), mutta olen juossut viimeksi.. no, enpä juuri ikinä, koska sellaista "lönköttelenpä tuonne 50 metrin päähän" -yritystä en laske juoksun määritelmään.

Eikä tämä edes ole mikään joulunjälkeinen, kinkkuhuuruinen päähänpisto. Tai onhan se päähänpisto, mutta se tapahtui jo viime syyskuussa - muistaakseni - ja minulla on periaatteessa ollut hirveästi aikaa treenata. Maksoinkin tuosta huvista vielä ja silloin olin ihan taisteluintoa täynnä ja pullistelin olemattomia juoksulihaksiani kotona. "Pitäskö mennä, mennäänkö, emmä tiijä, no MENNÄÄN, ROOAAAR JEEEEA MENNÄÄÄÄÄN!"

IIK, mahanpohjaani kouristaa innostuksesta ja silkasta pelosta aina kun katselen näitä kuviakin.

Mutta tapoihini kuuluu, että hoidan asiat pienellä sähläyksellä, joten lähden Manic Runiin pinkomaan aika kylmiltään.

Olen kyllä varma, että jouksukaverini Taru on - toivottavasti - treenannut minua enemmän ja hän saa sitten tulla noutamaan minut kaikkien esteiden päältä vinkumasta, kun jään jumiin tai en pääse jostain alas.

Siistiä!

Ja pelottavaa. Minulla ei ole varaa menettää raajoja.

Silti, kun mietin sitä tunnetta kun olen mitä luultavimmin elossa selvinnyt tuosta päivästä, on varmasti aika Teräsmies-olo. Tai She-Hulk-olo, kuten poikaystäväni imartelevasti luonnehtisi.

Eikös se tapoihin muutenkin kuulu, että uusi vuosi aloitetaan tammikuussa liikuntasuorituksella, johon ei ole kunnollisia rahkeita ja sitten hieman haparoivasta suorituksesta syytetään huonoja kenkiä jälkikäteen? En ole koskaan tehnyt mitään tällaista ja tämä vallitseva oksetustila ei johdu edes suklaasta vaan silkasta jännityksestä. Aion oikeasti tehdä tämän.

A-P-U-A.

Ja nyt kun olen vihdoin uskaltanut kertoa tästä päähänpistosta täällä (venytin asiaa, koska pelkäsin luovani hirveät odotukset treenaamiselle tai jotain.. no, ei pelkoa siitä enää), pitää vain odottaa kohtaloa ja ehkä pari kertaa käydä juoksumatolla ja venyttelemässä salilla. Paino sanalla muutaman kerran. Joku raja nyt sentään.

Parasta muuten tässä on, rakkaat ihmiset, että Tampereenkin juoksuun voi ilmoittautua vielä 8.1. asti! Joten sen sijaan, että vahingoniloisina odottaisitte kuulumisia sairaalasta, voitte kiusata itseänne ja tulla juoksemaan sen innoittamana, että joku - siis minä - on varmasti teitäkin surullisemmassa kunnossa puhisemassa tapahtumassa. Tai sitten voitte tulla pullistelemaan paremmalla kunnollanne ja toivottavasti pitämään hauskaa. Ei pidä sulkea sitä vaihtoehtoa pois.

Käykäähän lukemassa lisää Manic Runista lisää heidän kotisivuillaan. Juoksuja on monissa muissakin kaupungeissa kuin Tampereella ja paikkoja varmasti riittää.

Parastahan tässä koko hommassa mielestäni on se, että Manic Run on tehty aika rennolla asenteella. Kukaan ei kilpaile, puvustus on vapaa, vauhti on vapaa, musiikki soi.. Ja jos haluaa erikseen ihan kilpailla, sitä varten on tehty omat lähdöt, joissa kaltaiseni tötöilijät eivät jää jalkoihin.

Nähdään siellä, yes? Itse olin jossain myöhäisemmässä lähdössä rypemässä. Kas, kun en sitäkään enää muista.

Jähmein näkkileipäterveisin ja pelon ja innostuksen sekaisin tuntein, kivaa viikonlopun alkua!

Kivaa! Kamalaa! Ei kun kivaa, ei kun kamalaa.. Äh.

Jaiks.

- Jenni "onkohan mulla ees ehjiä treenihousuja" H.

Ps. Otan apuja ja arvauksia vastaan: Kuinka Jennin käy?

Share

Pages