Ruoka ja syöminen. Kenellä ei olisi tänä päivänä asiasta jotain sanottavaa.

Itse olen kulkenut pitkän ja kivisen matkan menneisyydestä nykyiseen pisteeseen, jossa voin rehellisesti sanoa tuntevani olevani henkisesti ja fyysisesti terve ja terveellä pohjalla.

Aina näin ei ollut ja kaikki alkoi siitä kun lukion ekalla ollessani päässäni napsahti. Vietin elämästäni ikävuodet 16-19 lähes kokonaan jonkinlaisella dieetillä. Laskin kaloreita, pakkoliikuin, olin päiväkausia syömättä, en jaksanut koulussa, en töissä, en kotona, en jaksanut enää mitään. Ajattelin pakonomaisesti vain syömistä ja syömättömyyttä. Jollain ihmeen keinolla pääsin jotenkin jaloilleni. 

En ole enää vuosiin laskenut kaloreita tai ahdistunut siitä mitä syön, mutta väkisinkin työni vuoksi, ulkonäkö ja hoikkana pysyminen ovat elämässäni korostuneessa roolissa. Tällä alalla töitä voi tehdä vain tietyissä mitoissa. Aloittaessani mallintyöt Milanossa sain kuulla heti kättelyssä toimistollani, että lantionympärykseni on liian iso. Sitä varten toimisto maksoi minulle salijäsenyyden ja selväksi tuli, että senttejä on saatava nopeasti pois. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani lättäperse, kunnes yhtäkkiä Milanossa olinkin se white girl with black girl booty. Olen kuullut niin monta kertaa castingeissä olevani liian iso, ja heti seuraavassa paikassa olevani liian laiha. Jäädessäni opintotauolle ex-toimistoltani sanottiin, että älä sitten vaan ala syömään liikaa.

Silti paradoksaalisti juuri Italiassa asuessani olen kokenut päässeeni lopullisesti irti syömishäiriöstä ja kielteisestä kehonkuvastani. Olen onnekas, sillä ensimmäiset ajat Italiaan muutettuani asuin tiiviisti italialaisten kanssa. Olen täällä blogissakin usein naljaillut italialaisille liiasta perinteikkyydestä ja huvittavat mittasuhteet saavasta ortodoksisuudesta ruokaan liittyvissä asioissa, mutta juuri sen ansiosta olen parantunut ja oppinut suhtautumaan ruokaan aivan entistä erilaisella tavalla. Opin säännöllisen ruokarytmin (aamiainen, lounas, illallinen, jonka seurauksena minulla on aina energinen olo, ei koskaan nälän tai himon tunnetta.), opin syömään rauhassa (Syömiseen varataan aikaa, eikä kenenkään tulisi milloinkaan syödä yksin. Puhelimet ja läppärit on pöydässä kielletty.), opin arvostamaan ruokaa ja sen tekemistä (ruoka tehdään rakkaudella kauden raaka-aineita mukaillen). Ratkaisevinta oli kokemukseni siitä että huomasin voivani hyvin ja näyttäväni hyvälle, paremmalta kuin koskaan.

Olen miettinyt paljon, miksi syömishäiriöt (anoreksia, bulimia, ortoreksia, BED, EDNOS), tyytymättömyys omaan kehoon ja tästä aiheutunut henkinen pahoinvointi tuntuvat olevan yhä yleisimpiä. Tuntuu, että lähes kaikilla, joiden kanssa olen uskaltanut asiasta ääneen puhua, on myös omakohtaista kokemusta jaettavana. Kyse ei ole siitä, että oma tuttavapiirini olisi erityisen vinksahtanutta, vaan asiantuntijat toteavat sekä Suomessa, että muualla länsimaissa syömishäiriöklinikoiden potilasjonojen kasvavan. Ja tämä on vain jäävuoren huippu. Suuri osa syömishäiriöistä kärsivistä ei koskaan saa hoitoa. 

Länsimaissa ruuan merkitys on muuttunut välttämättömästä energian lähteestä nautinnon ja elämysten tuottajaksi ja identiteetin rakentajaksi. Muutamassa vuosikymmenessä tapahtunut kulttuurillinen ja tuotannnollien muutos on tehnyt ruoasta ennenkaikkea helposti ja kaikkialta saatavaa. Tänä aikana länkkärin ravinnontarve on myös pudonnut lähes puoleen entisestä. Ruokaa tuotetaan enemmän kuin koskaan. Olemme keskimäärin lihavampia kuin koskaan. Kärsimme syömisen aiheuttamista elintasosairauksista. Elämme syödäksemme eikä päinvastoin. Tällaiselle ihmiselle suurin mahdollinen kohteliaisuus on varmaan kuulla olevansa hoikka ja hyvännäköinen. Samanaikaisesti media suoltaa kuvaa tietyntyyppisestä todellisuudesta vieraantuneesta ihanneihmisestä.

Käyttäytymisemme syyt ovat siis syvällä yhteiskunnassa. Mitä pieni ihminen voisi tehdä estääkseen tämän sekoilun? Voiko yleisiin kauneusihanteisiin edes vaikuttaa? Vahingosta viisastuneena on tietenkin helppo olla kriittinen ja filtteröidä mediasisällöstä ja epärealistiset ihanneihmiset pois. Mutta kenellä on vastuu näiden ihanteiden levittämisestä? Vastuuta ei voi yksiselitteisesti sysätä esimerkiksi muotialan harteille, jos ongelmat kerran ovat syvällä kulttuuristamme.

Aika toivottomalta vaikuttaa. Voin omalla esimerkilläni ja paasauksellani vaikuttaa ehkä jossain hyvin pienessä mittakaavassa. Haluan uskoa, että tässäkin asiassa tieto voisi olla valtaa. Jos oppisimme ymmärtämään jo varhain ravinnon merkityksen, käsittelemään suhdetta ruokaan, oppisimme tekemään parempia valintoja, oppisimme vastustamaan median luomaa ihannekuvaa ja ymmärtämään sen epärealistisuuden ja ongelmat. 

Onko vakuuttavaa? Kiinnostaisi kuulla, mitä ajatuksia teema herättää lukijoissa?