Ladataan...
Tuuliajolla

 

" Kun ihminen kuolee, tuleeko se koskaan takaisin? "

" Mihin ihminen menee kun se kuolee? "

" Mitä ne siellä taivaassa tekevät? "

" Tuleeko uusia ihmisiä tilalle? "

" Koska minä kuolen? "

" Miten ne pääsevät taivaaseen? Eihän niillä ole siipiä.... "

" Onko niillä siellä vaatteet päällä? "

" Mä en halua koskaan kuolla. "

" Äiti. Elänkö mä miljoonasatavuotiaaksi? "

__

Joulukuussa kun pappani kuoli, en kertonut siitä lapsille mitään. Ehkä ihan ymmärrettävääkin etten, koska en tiennyt kuinka olisin siitä kertonut lasten vielä ollessa kuitenkin todella pieniä. Itselleni pappa oli tärkeä, koko elämäni mukana kulkenut tärkeä ihminen. Lapsille pappa oli isopappa, jota he näkivät vain pari kertaa omilla synttäreillään, eikä pappa näin ollen ehtinyt muodostamaan lapsiin kunnollista tunnesidettä. Ei ainakaan sellaista, että lapset hänestä koskaan olisivat kysyneet, eivätkä lapset tule koskaan muistamaan häntä. Poika voi olla juuri ja juuri sen ikäinen, että vanhempana voi muistaa joitain todella pieniä välähdyksiä, mutta tyttö ei koskaan.

Lauantai oli päivistä vaikein, hautajaiset. Vain kaksi tuntia ennen pappan siunaamista saimme toisen suruviestin, sillä mamma oli päättänyt lähteä pappan matkaan. En olisi voinut kuvitellakkaan, että tuosta päivästä muodostui suuren surun ja ikävän valtaama päivä. Oli kamalaa laskea pappa hautaan ja samalla saada tietää myös mamman menehtyneen. En voi edes sanoin kuvailla sisälläni myllännyttä tunnemyrskyä. Oli kamalaa katsoa oman isän surumielisiä kasvoja ja koko kehon valtaamaa tuskaa. Nyt molemmat ovat menneet, rakas pappa ja mamma.

Miten nopeasti ja yllättäen se elämä voikaan päättyä. Se tuntuu kamalalta, pelottavalta ja ahdistavalta - vaikka onkin niin kovin luonnollista.

Olen parina yönä nukkunut levottomasti. Miettinyt pappaa ja mammaa. Isää ja hänen veljiään. Kahden viikon päässä olevia mamman hautajaisia. Miettinyt paljon kuolemaa ja sitä mihin sen jälkeen oikein joutuu? Ja kun kuolee, meneekö elämä elokuvan lailla silmissä? Miettinyt myös sitä, että näemmekö me uudestaan kaikki rakkaat ihmiset? Vai jääkö sitä vain ajelehtimaan yksin jonkinlaiseen tyhjiöön ikuisuudeksi? Onko siellä paljon valoa ja hyvä olla? Tunteeko enää mitään, ajatteleeko? Loppuuko tämä kaikki siihen kun kuolee?

Meidän poika oli lähiaikoina kysellyt paljon kuolemasta. Osanaan varmaan siksi, koska olemme lukeneet dinosauruskirjoja ja puhuneet siitä miten dinosaurukset kuolivat miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon. On vaikea vastata pojan kysymystulvaan kuolemasta, kun siitä ei itsekkään tiedä yhtään mitään. En voi sanoa pojalle, että ihminen vaipuu ikiuneen, sillä muuten meillä ei nukuttaisi ollenkaan. Kun äitini isä kuoli reilu kolme vuotta sitten, siskoni poika ( tuolloin reilu neljä vuotias ) ihmetteli miten ihminen voi olla samaa aikaa taivaassa, että maan alla?

Itse pelkään paljon kuolemaa ja sitä kaikkea mistä en tiedä yhtään mitään. Koska pelkään aika hysteerisestikin välillä, olen halunnut ajatella, ettei elämä täällä maan päällä vain pääty kuolemaan. Ei se voi. Ihminen voi lakata olemasta fyysisesti, mutta henkisesti sen elämän on jatkuttava muualla. Sen on jatkuttava. Tämä ajatusmalli on tuonut pelkotilaani vähän kevyemmän otteen ja osaan kääntää ahdistavat ajatukset tämän avulla pois.

Mutta onhan se pelottava ajatus - kuolema.

Haluan siis uskoa, että pappa ja mamma tapaavat jossain tuolla. Voivat hyvin, ovat onnellisia ja päässeet pois tuskasta ja surusta. Näkevät heille rakkaita ihmisiä ja katsovat tänne alas, pitäen meistä huolta. Tulevat iltaisin sänkymme viereen, silittävät poskea ja luovat meihin uskoa huomiselle.

Kertovat, että kaikki järjestyy ja elämä jatkuu.

 

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Vuosi sitten lupasin lukea enemmän kirjoja.

Se lupaus onnistui viime vuonna ihan kiitettävästi ja siitä olen enemmän kuin iloinen. Olen aina pitänyt kirjojen lukemisesta, mutta oma lukemiseni on ollut vähän sellaista aaltoliikettä. Joskus on todella suuria aaltoja, jolloin tartun kirjaan jos toiseen ja sitten taas niitä vähän tyynempiä hetkiä, jolloin yhdenkin kirjan lukemiseen saattaa kulua aikaa monta kuukautta.

Olen ennen soimannut itseäni tästä, että lukemiseni saattaa venähtää ja jonossa asti voi olla neljäkin kirjaa. Koska olen luonteeltani aika järjestelmällinen, ei tämä oli sopinut itselleni yhtään - mutta kun on olemassa niin paljon mielenkiintoisia kirjoja ( ja lapsiperhearjessa aika niukasti aikaa ja myös vähän kärsimätön luonne ) on vaikea pysytellä vain yhdessä ja siksi jokaisesta kirjasta olen lukenut vähän sieltä ja vähän täältä. Lopputuloksena neljä aloitettua kirjaa ja tämä on ärsyttänyt mua suuresti.

Viime vuoden lokakuussa Lilyssä alkoi Lilyn Lukupiiri, jonka tarkoituksena oli ylläpitää sanomaa lukemisen tärkeydestä ja saada aikaan keskustelua kirjoista ja niiden herättämistä tunteista. Mun mielestä idea oli aivan mahtava ja liityin ensimmäistä kertaa koskaan mukaan lukupiiriin ja odotin innolla mitä kaikkea se toisikaan mukanaan. Lukupiirissähän äänestettiin kolmen kirjan väliltä ja aikaa kirjan lukemiseen sen laajuudesta riippuen oli 2-3 viikkoa. Täytyy myöntää, että aluksi pelkäsin. Miten ihmeessä ehdin lukemaan tämän sirkuksen keskellä ja missä hiton välissä?

Kävi kuitenkin niin, että aikaa löytyi yht`äkkiä aika kummallisistakin hetkistä. Kun lapset katsoivat Pikku Kakkosta, minä luin. Kun ajoimme Isänpäivää viettämään, minä luin. Menin aikaisemmin sänkyyn mitä normaalisti ja luin. Viikonloput ja päiväunet, minä luin. Aikaa olikin todella paljon ja tekosyyt saivat jäädä.

Pettymyksekseni en kuitenkaan saanut luettua ainuttakaan lukupiirin kirjaa. Niiden kirjojen sijaan luin kuitenkin Satu Rämön Islantilainen voittaa aina- kirjan, joka oli täys kymppi! Kaivoin kaapeista esille elämänkerrat James Hetfieldistä, Cliff Burtonista ja synnyintarinan Metallicasta. Ostin Leena Putkosen Superhyvää Suolistolle!- kirjan ja olen painanut mieleeni ohjeen porkkanatiramisusta sekä ahminut tietoa herkkävatsaisen ruokavaliosta. Steve Jobs odottaa yhä vuoroaan, mutta niin se saakin. Tartun siihen heti kun ehdin. Haruki Murakamin Kafka rannalla jaksoi pitää mielenkiintoani yllä yli puolenvälin, kunnes huomasin ajattelevani vain reikihoitoja ja sen parantavia vaikutuksia.

Vaikka koin aluksi epäonnistuneeni, en enää ajattele niin. Olen saanut kasattua itselleni mielenkiintoisia kirjoja ja ostanut jokaisen kirjan uutena kirjakaupasta, koska pidän siitä kuinka täysin koskemattomat sivut lukiessa taittuvat ja alkavat elää omaa elämää. Myös tuoksu on huumaava. Usein myös haluan palata jo luettuun kirjaan ja siksi sen pitää löytyä mieluusti läheltä, eli omasta kirjakokoelmasta.

Lilyn Lukupiiri opetti siis sen, että muutkin kuin self-help kirjat ovat loistavia, kunhan vain löydän itseäni kiinnostavan kirjan. Eikä se haittaa, jos kirja jää lukematta sillä se on täysin ok, jos se ei kiinnostakkaan.

 

Perjantaita kaverit, puss.

__

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Nämä kirjat olivat sekä lasten, että mun mieleeni kun ne paljastuivat jouluna paketeista. Olin kysynyt lapsilta mitä uusia kirjoja he haluaisivat joulupukilta saada ja pojan suusta kuului: " Mimmi Lehmä olisi hauska! " ja niinpä annoin isälleni vinkin.

Ensimmäisen kerran lapset tutustuivat Mimmi Lehmään mammani luona. Suurena kirpputorikiertäjänä mammani oli löytänyt Mimmi Lehmä kirjan, joka kertoi siitä miten Mimmi sai itselleen laastarin. Kirja oli lasten mielestä niin koukuttava, että se luetaan joka kerta isomammalle mentäessä.

Mimmi Lehmä kirjat on kuvittanut kaikille tuttu Sven Nordqvist, joka tunnetaan parhaiten Viirun ja Pesosen luojana. Itse tekstin takana on kirjailija Jujja Wieslander sekä hänen jo edesmennyt miehensä Tomas Wieslander.

Mimmi Lehmä kirjat kertovat siis hulvattomasta lehmästä nimeltä Mimmi, joka aina saa mitä kummallisempia päähänpistoja. Mimmi on periksiantamaton ja haluaa melkein aina kokeilla kaikenlaista uutta, eikä lannistu epäonnistumisista. Mimmillä on myös ystävä Varis, joka omaa hieman pessimistisemmän luonteen ja yrittää tuon tuosta kääntää Mimmin päätä.

Tässä kirjassa Mimmi saa päähänsä, että sen on pakko saada kokeilla keinumista. Se on tylsistynyt nököttämään laitumella ja päättää lähteä hakemaan ystävältään Varikselta apua keinun kiinnittämiseen. Se karkaa laitumelta ja lähtee metsään Variksen luo. Varis ei kuitenkaan suostu auttamaan, sillä se on sitä mieltä etteivät lehmät voi keinua ja Mimmihän on lehmä! Mimmi saa kuitenkin Variksen suostuteltua ja lopulta Mimmi jo keinuukin lujaa omassa keinussaan keskellä metsää. Mimmille meinaa kuitenkin käydä huonosti, sillä paikalle saapuu isäntä traktorinsa kanssa........

Tässä kirjassa Mimmi haluaa rakentaa majan. Se näkee kuinka hienon majan lapset ovat rakentaneet ja haluaa tehdä sellaisen myös itselleen. Tähän Mimmi tarvitsee taas Variksen apua, joka luonnollisesti yrittää selittää ystävälleen, etteivät lehmät kiipeile puissa ja rakentele majoja. Mistä lehmä saisi edes lautoja ja nauloja? Mutta Mimmi keksii kuitenkin keinot ja kohta he ovat yhdessä Variksen kanssa rakennuspuuhissa......

__

Aikaisemmat kirjavinkit:

Michael Bond: Karhuherra Baddington

Polly Dunbar: Missä Totti on?

Mauri Kunnas: Kesä Koiramäessä

Tuula Korolainen: Muumin metsäseikkailu + Muumin värikäs päivä

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita

Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma

Björn Bergenholtz: Ajamme maailman ympäri

Camilla Mickwitz: Emilia ja Kuningas Oskari

Share

Pages