Ladataan...
Tuuliajolla

" Oispa aina kesä ja helluntai, eikä koskaan talvi ja maanantai. "

Tämän vanhan sanonnan mukaan luonto oli kauneimmillaan helluntaina. Silloin luonto heräsi, tuomet kukkivat ja joka puolella oli kaunista. Mä olen samaa mieltä tämän vanhan sanonnan kanssa, vaikka itse helluntaista jo aikaa onkin.

Ulkona on tällä hetkellä niin uskomattoman kaunista ja vihreys on niin käsinkosketeltavaa, etten juuri nyt kaipaa minnekkään muualle.

Kesä on nyt ja mä aion ottaa siitä kaiken ilon irti, vaikken lomaa tänä kesänä vietäkkään. Onneksi on vapaat viikonloput ja aikaiset arkiaamuherätykset, jotka pitävät huolen siitä, että myös päiväkotipäivien jälkeen voimme olla lasten kanssa ulkona vielä monta tuntia.

Meidän viikkoon on mahtunut kaikenlaista, kuten uuteen päiväkotiin tutustumista, mutta suurinosa meidän ajasta on mennyt ulkona olemiseen. Olemme rehellisesti sanottuna tulleet sisälle vaihtamaan vain tytölle vaippaa, lisäämään aurinkorasvaa ja tankkaamaan vesipulloja.

Mä olen kaivanut vanhat kirpputorilta löytyneet nahkasandaalit esille ja pukeutunut mekkoon. Ollaan oltu rannalla kahlaamassa ( jo aika lämpimässä... ) vedessä ja syöty ensimmäiset kiskajäätelöt ulkona. Ihmetelty ja oltu, nautittu. Olen saanut pestä hiuksista pois hiekkaa, niin omista kuin lastenkin. Ollaan kiipeilty rantakallioilla ja siristelty silmiä ihanan kirkkaasta auringosta.

Ja mikä parasta. Mä olen saanut kölliä pienen hetken meidän riippukeinussa, ihan yksin. Olen laittanut siinä keinuessani silmät kiinni ja melkein nukahtanut. Olen kuunnellut lintujen laulua ja toivonut, ettei mua ihan vielä tarvittaisi mihinkään - kumpa ne pyykit menisi narulle kuivumaan itse ja astianpesukone täyttäisi itse itsensä.

Tänään on vuorostaan satanut ja sekin tuntui ihanalta.

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Mulla on hieman outona tapana juoda valkoviiniä tai vaikka proseccoa pienestä, ei jalallisesta lasista. Samalla tavalla kun coca-cola maistuu parhaalta lasipullosta juotuna, maistuu valkoviini tai vaikka just se prosecco parhaalta pienestä lasista. Eikä ihan mistä tahansa lasista, vaan tuosta kuvassa näkyvästä paksupohjaisesta ja painavasta lasista, jonka pohjaa koristaa neliapila.

Laseja on ollut yhteensä neljä, mutta kun teimme muuttoa tähän nykyiseen kotiimme, meni yksi lasi muutossa rikki. Olen saanut lasit rakkaalta mammaltani, joka oli joskus löytänyt ne kirpputorilta ja sitten myöhemmin lahjoittanut ne mulle, kun muutin ensimmäisen kerran pois kotoa. Pidän laseista hirmuisesti ja niillä on luonnollisesti todella paljon tunnearvoa. Tuskin koskaan tulen luopumaan niistä ja olenkin pitänyt niitä lähinnä omassa käytössäni, vaalien ettei yksikään enää menisi rikki.

Hassua muuten, miten joistain vähän tyhmistäkin asioista voi tulla niin tärkeitä. Miehelleni nämä lasit ovat esimerkiksi vain laseja, kun sitten taas mulle ne ovat laseja.

Viime viikonloppuna lasissa kuohui niin prosecco, kuin linnunmaitoa muistuttava J.P.Chenetin Medium Sweet valkoviini. ( Suuri suositus muuten, jos ette ole vielä maistaneet! ) Meillä ei siis juhlittu mitään sen suurempaa, kuin elämää itseään. Olimme aikaisemmin päivällä viettäneet niitä makkaramunkkikestejä, jotka alkoivat pihakuusemme alla kolmen aikoihin iltapäivästä. Pihamme täyttyi puheensorinasta, makkarantuoksusta ja uunituoreista munkeista ja neljä tuntia meni kuin siivillä. Mies karkasi reilun tunnin jälkeen sisälle jännittämään suomen puolesta, kun taas yksi pariskunta lähti pyöräillen keskustaan jännittämään kaljatuoppien äärelle. Mä itse jäin lasten ja kahden eläkkeellä olevan naapurin naikkosten kanssa pihalle. Join vielä kaksi kuppia kahvia ja söin vielä yhden munkinkin.

Illan hämärtyessä ja jääkiekkopelin päättyessä vein lapset sisälle ja nappasin itse jääkaapista kylmän valkoviinipullon ja suuntasin naapuriin.

Siinä me istuimme iltaa. Kolme naista, joiden iät yhteen laskettuina kerryttivät 150 vuotta. Kaikki täysin eri lähtökohdista. Kaksi paljon elämää nähnyttä ja yksi joka ei vielä tiedä elämästä mitään, vaikka olevinaan muka tietää paljonkin. Paljon puhetta, kostuneita silmäkulmia, naurua ja hiljaisuutta. Surullisia tarinoita, pettymyksiä ja katkeruuttakin. Iloa ja vitsejä, jotka olivat niin huonoja että olivat jopa hyviä. Kasvojen uurteita, naururyppyjä ja silmäpusseja. Kaikki äitejä, yhteensä kahdeksalle lapselle. Kaksi opettajaa ja yksi oppilas. Kuuntelua ja suuria oivalluksia.

Sain illan aikana hyvän neuvon:

" Hanki sinikantinen kirja ja kirjoita sinne joka päivä ylös ajatuksia, tunteita ja oivalluksia. Lue se läpi aina pahan päivän sattuessa kohdalle. Mutustele ajatuksia, kyseenalaista ja pohdi. Joku päivä tuo kirja on avain kaikken tärkeimpään - itseesi. "

Huh.

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Olemme asuneet tässä nykyisessä kodissamme nyt neljä vuotta. Ostimme tämän vuonna 2012 ja toimme muuttokuormamme kera Brunon keskelle remppahelvettiä. Tuolloin ainut valmis asia kodissamme oli keittiö sekä kylpyhuone ja uutta ilmettä odottivat yläkerran molemmat huoneet sekä vessa. Alakerrassa odotti toinen vessa, viimeistelyä vaille olevat sähkötyöt, lattilistat, eteinen sekä ulkoterassi, jonka mies rakensi melkein tyhjästä, sillä jo oman aikansa nähneistä terassilankuista ei ollut muuksi kuin polttopuiksi.

Muistan vielä todella elävästi kuinka mies sanoi, että asuisimme tässä kodissa vain seuraavat tulevat kaksi vuotta. Tätä kutsuttiin siis väliaikaiseksi ratkaisuksi, mistä kuitenkin halusimme tehdä kodin, meidän näköisemme.

No. Te voitte varmasti kuvitella, että kun muuttaa keskelle remonttia, sitä helposti laiskistuu, tulee sokeaksi ja silmä kummasti vaan tottuu. Näin kävi meille ja vasta viime viikonloppuna saimme keskeneräiset asiat kodissamme valmiiksi. Kuten ne lattialistat, kynnykset maalattua ja yläkerran vessan peilikaapin valolipan asennettua. Tuollaisia pikkujuttuja, joihin silmä on neljän vuoden aikana yksinkertaisesti tottunut. Olin jo vinkkaamassa hienovaraisesti miehelle yläkerran vessaan pientä pintaremonttia, mutta kiitos uuden kunnollisen ja kirkkaan valon, neljä vuotta sitten valittu lattialaatta onkin sävyltään just eikä melkein.

Huh. En ehkä olisi kestänyt enää yhtäkään pientä pintaremonttia tähän kotiin. Viikonloppu osoitti sen, kun löysin tytön olohuoneen lattialta sirkkelin kanssa.

Että niin siinä sitten kävi, kuten varmasti jo arvaattekin? Mehän siis jäimme asumaan tähän pidemmäksi aikaa kuin mitä se mies alkuksi lupaili. Kaksi vuotta muuttui neljäksi vuodeksi, kahdeksi äitiyslomaksi, kahdeksi lapseksi ja ruuhkavuosien sekoittamaksi arjeksi.

Ollaan kuitenkin epäsäännöllisen säännöllisesti koko ajan pidetty katseemme tulevassa ja tiedostettu, että nelihenkinen perheemme ei tule mahtumaan kolmioon loppuelämäksi. Minä en mahdu tänne. Bruno ei mahdu. Me vaan ei mahduta, vaikka kuinka järjestelisimme. Olemme käyneet katsomassa jos jonkinlaisia koteja. Pieniä maatiloja enimmäkseen, sillä haluaisimme niin kovasti muuttaa juuri maalle. Olemme tehneet tarjouksia ja hävinneet ne. Mä olen itkenyt, kiukutellut ja vihannut kaikkia. Enimmäkseen niitä uusia omistajia, jotka pääsivät kävelemään niillä natisevilla lautalattioilla, enkä minä itse. Olen kiukutellut myös paljon miehelle, vaikkei vika hänessä olekkaan. Ja miksi ihmeessä edes olisi? Olen myös uhannut, etten muuta tästä kolmiokodistamme koskaan enää ikinä, siis niinku ikinä pois.

Reilu kuukausi sitten löysimme ihanan maapaikan. Siinä oli paljon tekemistä, mutta myös paljon potentiaalia tulevaisuuden kodiksi. Kävimme katsomassa sitä kaksi kertaa, ensin lasten kanssa joka osottautui täysin katastrofaaliseksi reissuksi ja toisen kerran kahdestaan, jolloin viihdyimme siellä kaksi tuntia keskustellen omistajapariskunnan kanssa. Mä olin ostanut päässäni jo valkoisen sohvan olohuoneeseen ja kanoja ulkorakennukseen. Mies laski kuluja ja yhdessä pankin kanssa miettisimme lainaeriä ja kokonaissummaa. Mä tein päässäni pihamaan omenapuiden omenista hilloa ja mies mietti kuinka paljon puuta kuluu vuodessa talon lämmittämiseen.

Mä olin rakastunut ja olen sitä edelleenkin. Mies ihastui ja miettii jäikö se vain ihastukseksi. Tällä hetkellä aivan kaikki on auki ja asia vähän kuin roikkuu ilmassa sillä tavalla, että ihan kuka tahansa voi noukkia sen sieltä itselleen.

Mä vähän taistelen myös itseni kanssa, sillä en tiedä olenko rakastunut itse taloon vaiko vain siihen ajatukseen ja tunteeseen minkä talo voisi meille antaa? Maalla asumisessa on omat miinuksensa kuten usein se, ettei naapureita ole heti lähettyvillä ja etenkin kahden pienen lapsen äitinä taistelen tämän ajatuksen kanssa päivittäin.

Sillä onko mitään yhtä kivaa kuin se, että on niin mahtavat naapurit jotka pyytävät syömään pihakuusen juurelle makkaraa ja munkkeja?

Vastaus: Ei taida olla.

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Siinä nököttävät väsähtäneet, pahantuoksuiset ja vielä hieman märät lenkkarini, joilla juoksin lauantaina TCR:ssä vesisateessa ( tietenkin ) kymmenen kilometriä.

Mä tein sen! Mä todellakin tein sen!

Tuntuu aika käsittämättömältä, että lähdin koko hommaan mukaan lähestulkoon kylmiltäni. Harjoituskertoja kun kertyi lopulta ennen h-hetkeä vain vaivaiset kolme ja kilometrejä yhteensä kymmenen. Näin jälkiviisaana tiedän, että jos harjoituskertoja olisi vain kertynyt enemmän, olisin mitä todennäköisemmin saanut itselleni vielä paremman ajan, enkä olisi juuri nyt näin kipeä joka puolelta. Tällä hetkellä hoosiannaa huutavat mm. kaula, selkä, pohkeet, etu- ja takareidet ja oikeanpuoleiseen ranteeseen on tullut mustelma. Enkä ole ihan täysin varma omasta ajastani, sillä en omista minkäänlaista sykemittaria tai kelloa, jonka olisin voinut ottaa juoksulle mukaan, mutta juoksin koko matkan yhden juoksuporukkamme naisen kanssa ja maaliin tultaessamme ajaksi napsahti 1h5min. Että jospa se olisi sitten se?

Ja vitsit mikä fiilis se olikaan kun pääsi maaliin! Se oli ihan uskomaton! Kaikki se odotus, jännitys ja stressi palkittiin kun oli ylittänyt maaliviivan ja sai käteensä mitalin, urheilujuoman ja protskupatukan. Se tunne siitä, että oli juuri juossut kymmenen kilometriä pysähtymättä kertaakaan oli niin hieno, että olisin voinut jopa tirauttaa kyyneleen tai huutaa täysillä " Perkele! Mä tein sen! " , mutten sitten kuitenkaan ihan kehdannut.

Juoksun jälkeen mä suuntasin suoraan kotiin ja soitin miehelle pyytääkseni laittamaan saunan päälle. Muut tytöt jatkoivat Kahvittelijan luokse suihkuun ja puimaan jälkimeininkejä illalla ravintolaan. Munkin oli ensin tarkoitus liittyä seuraan, mutta tämä kuukausi on ollut rahallisesti ärsyttävän yllätyksellinen, että suosiolla jätin ravintolaillan niille, jotka siihen kykenivät. Mutta, ehkä seuraavalla kerralla sitten?

Hhhmm...mitäs muuta? Ai niin. Lenkkarit toimivat jalassa kuin unelma, mutta Lidlin " juoksutakki " oli sadesäällä kuin sieni ja tästä syystä myös erittäin raskas. Sain tästä tapahtumasta itselleni sen verran suuren kimmokkeen, että suunniteilla on osallistua Helsingissä järjestettävään Midnight Run:iin syyskuussa.

Jospa sitten vaikka sinne olisin saanut hankittua ihan kunnollisen juoksutakin?

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Anteeksi kaikille, että arvonnan suorittamisessa on kestänyt hieman odotettua kauemmin, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan!

Arpaonni suosi tällä kertaa heitä:

Onneksi olkoon!

Ja superisti kiitos kaikillle muille osallistuneille! :)

Share

Ladataan...
Tuuliajolla

Tiedättekö mitä? Olen ( taas ) lähipäivinä miettinyt aika paljon äitiyttä ja etenkin äitienpäivänä se kaikki jotenkin vain räjähti, sillä....

Nyt riitti.

Olen lähestulkoon koko elämäni ajan kärsinyt huonosta itseluottamuksesta. Olen aina solvannut itseäni, etten osaa mitään ja muut ovat aina itseäni parempia. Olen ollut oikea itsesäälissä rypemisen mestari ja itkeä vollottanut sitä kuinka huono olen. Olen ottanut epäonnistumiset raskaasti ja ruoskinut itseäni selkään siitä, että epäonnistuin, vaikka epäonnistuminen ei välttämättä olisikaan ollut minusta kiinni. Silti olen aina ajatellut, että juuri minä itse olen se joka aina pilaa kaiken ja vitsit mä olen tyhmä idiootti, joka ei vaan tajua mistään mitään.

Te jo tiedättekin, että tämä oma epävarmuuteni ja huono itseluottamukseni on säteillyt voimakkaasti myös äitinä olemiseen. En rehellisesti sanottuna kunnolla edes muista paljoakaan pojan ensimmäisestä vauvavuodesta, kuukausista nyt puhumattakaan. Olin kolme ja puolivuotta sitten sellainen " mun on pidettävä kaikki langat käsissäni ja kontrolloitava aivan kaikkea " - tyyppi, joka teki kaikesta, ihan normaalista arjesta todella uuvuttavaa ja sai sen maistumaan pelkältä suorittamiselta.

Huomasin ajattelevani näin: " Mun on pakko onnistua edes tässä äitiydessä, sillä missään muussa en onnistu. "

Tämä epävarmuuden tunne on istutettu itseeni ollessani ala-asteikäinen tyttö, joka vaan istui keittiön pöydän ääressä tehden itkien matematiikan tehtäviä ja tunsi itsensä todella tyhmäksi. Ja ihan vain siksi, että isä oli hetki sitten turhautuneena sanonut: " Miten sä voit olla noin tyhmä? " Voitte vain kuvitella mitä tuollainen lause tekee täysin keskeneräiselle tytölle? Se nakertaa sisälle ison mustan aukon, joka nielaisee sisäänsä kaikki hyvät ajatukset sekä vain ja ainoastaan ruokkii niitä negatiivisia ajatuksia.

Tuo yksi lause, joka varmasti vahingossa tuli isäni suusta on siis määrittänyt oman kuvan itsestäni. En ole liiemmin koskaan uskaltanut ajatella, että unelmat on tehty toteutettaviksi, koska olen tyhmä ja unelmiin uskominen on ihan tyhmää. Enkä ole omannut " mennään läpi harmaan kiven ja pystyn ihan mihin tahansa " - asennetta, sillä olen ajatellut sen olevan niille, jotka ovat muutenkin itsevarmoja ja vahvoja ihmisiä.

Sen lisäksi, että tuo lause on vaikuttanut äitiyteen on se vaikuttanut niin opiskeluihin kuin työelämäänkin. Jos olisin viisitoistavuotiaana jättänyt kuuntelematta isääni, olisin tällä hetkellä täysin erilaisessa ammatissa. En tekisi tätä mitä nyt teen ja luultavasti tekisin sitä mitä jo tuolloin viisitoistavuotiaana halusin. Työelämässä en ottaisi epäonnistumisia itseeni, vaan niiden sijaan kohauttaisin vain olkiani ja puskisin eteenpäin välittämättä pienistä. Olisin itsevarmempi, tukevasti jalat maassa oleva nainen.

Olen antanut tämän epävarmuuteni vaikuttaa niin moneen asiaan ja aivan liian pitkään, että olen vihdoin tainnut ymmärtää sen tosiasian kuinka turhaa se kaikki on. Kuinka julma ja kohtuuton olenkaan ollut itselleni näiden vuosien aikana? Kuinka paljon olisinkaan voinut jo saavuttaa, jos olisin vain hokenut itselleni pystyväni ihan mihin tahansa ja unelmat ovat todellakin tehty toteutettaviksi.

Aloin ajatella näitä jo vuosia sisälläni myllänneitä tunteita, kun poikani surullisena sanoi ettei osaa vielä lukea, ottaa keinussa itse kovia vauhteja tai pyöräillä ilman apupyöriä. Huomasin poikani kasvoilla sen saman pienen tytön ilmeen, joka ajatteli olevansa huono ja tyhmä vain koska sanalliset matematiikan tehtävät tuntuivat käsittämättömän haastavilta. Oikein pelästyin poikani surullista mieltä ja epäröivää äänensävyä ja sanoin hänelle juuri ne sanat mitkä olisin halunnut kuulla jo vuosia sitten isältäni:

" Sinä pystyt ihan mihin tahansa, usko itseesi. Epäonnistumisista ei pidä lannistua, vaan kääntää ne voimavaroiksi. Ja jos jotain ei osaa ja asiat tuntuvat hankalilta, harjoitellaan ja tehdään ne yhdessä. "

Siltä istumalta päätin, että lopetan itseni mollaamisen. Nyt yksinkertaisesti sai riittää. En lue enää ainuttakaan kasvatukseen liittyvää kirjaa tai kyseenalaista omaa tapaani toimia äitinä. Sillä, vaikka kuinka tykkäsinkin lukea kasvatukseen liittyviä kirjoja, aloin huomata niitä lukiessani sen, että löysin aina puutteita omasta toimintamallistani. Tunsin taas itseni tyhmäksi, kun en ollutkaan tajunnut miten uhma kuuluu kohdata fiksusti ja kuinka sitä lasta kasvatettiinkaan.

Luin yksinkertaisesti niin paljon, etten enää tiennyt miten olla.

Mutta, nyt olen oppinut päästämään irti ja olo tuntuu jo aika paljon kevyemmältä.

 

Share

Pages