Ladataan...
tuulta päin

Marraskuussa 2016 elettiin synkkiä päiviä. Päivät oli pimeitä ja omat ajatukset sitäkin synkempiä. Heikolla hetkellä menin ja ostin Norwegianilta halvat lennot. Halpoja lippuja oli Nizzaan ja ties minne lämpimään, mutta kun näin melko halpoja lippuja Pohjois-Norjaan Altaan, näin jo kuinka kiipeän vuorta ylös ja se oli menoa se. Vasta seuraavana päivänä pyysin töistä muutaman päivän vapaaksi. 

Helmikuussa pakkasin rinkkaan villakerroksia. Tarkoitus olisi vaeltaa päivisin ja litteroida graduhaastatteluja iltaisin. Jokainen jolle kerroin suunnitelmasta nauroi, ja vannoi että ennemmin vietän aikaa kylän baareissa kääriytyneenä villapaitaan ja kalastajia naaraten. Ehkä uskoin siihen vähän itsekin. Perillä odotti pikkuruinen kylä vuonojen ympäröimänä. Viime päivinä oli ollut lämmintä ja lumi oli sulanut ja sitten jäätynyt. Päälle oli tietysti satanut uutta lunta. Lähetin kotiin viestejä joissa kerroin olevani voitolla jos luut eivät katkea matkan aikana. 

Ensimmäisenä aamuna pakkasin repun ja suuntasin ensimmäiselle kukkulalle kohti Komsaa. Lumi narskui kenkien alla kun reippaat norjalaiset hiihtivät ohi vasemmalta ja oikealta. Huipulla tuuli niin että hyvä kun pystyssä pysyi. Tuulen ja lumen keskellä on pikkuinen postilaatikko jonka vihkoon voi kirjoittaa nimensä. Kuuntelen repeatilla Frozenista tuttua Let it go:ta ja kuvittelen itseni Elsaksi. Ainakin on lähes yhtä kylmä. Kun aloitan matkan alas kukkulalta, on kaksi nuorta norjatarta kiivennyt perässäni eväsretkelle. Tervehdin tyttöjä ja liukastun lumen alla olevaan jäähän ja kaadun suorilta jaloilta naamalleni. Huomaavaisuuttaan tai vittumaisuuttaan tytöt eivät kuitenkaan kysy onko kaikki hyvin. Laskeudun kukkulalta alas ennätysvauhtia. Illalla litteroin haastatteluja enkä puhu kenellekään.

Seuraavana päivänä on pilvistä ja taivas on lumesta sakeana. Huonon näkyvyyden vuoksi päätän suunnata metsäreiteille jotka ehkä eivät ole kovin liukkaita. Liukasta ei ollut, mutta sen sijaan kahlasin polveen asti olevassa lumessa. Iltapäivällä syön jättimäisen pizzan ja nukun onnellisena päiväunet. 

Illalla ikkunasta näkyy jotain vihreää ja puen päälle kaikki omistamani vaatteet ja säntään ulos. Kiipeän hotellin vieressä olevalle pikkuiselle kukkulalle katsomaan taivaalla tanssivia revontulia. Otsalampun valo sammuu kun patterit palavat loppuun keskiyön pakkasessa, mutta ylemmäs on kiivettävä. Lopulta makaan selälläni lumisella kukkulalla ja hengitän pakkasilmaa. Ajattelen sitä kuinka huono idea äidin mielestä yksin pimeässä liukaalle kalliolle kiipeäminen on. Mutta vaihtoehtoja ei ollut!

Kolmantena aamuna kävelen kylän eteläpuolelle. Ohitan kirkkoon meneviä norjalaisia ja viitteitä paikallisiin saamelaisiin. Polku Hjemmeluftille lähtee kirjaimellisesti jonkun takapihalta, ja vuoren päältä näkee koko Altan pienen kaupungin. Näkee lumihuippuiset vuonot ja kuulee haukkuvat huskyt. Paluumatkalla näen toiselle vuorelle vievän pikkuisen polun. Voisin lopettaa seikkailun tähän ja palata turvallisesti kylään, tai voin lähteä kapuamaan ylös tuntematonta vuorta. Lumessa olevat askeleet ovat tuoreita, joten jonkun on täytynyt kiivetä täällä sitten eilisen lumimyräkän. Polku nousee ylös ja ohittaa sen korkeuden, jossa puut muuttuvat vain vaivaisiksi tunturipuiksi. Kun kiipeää vielä ylemmäs, ei puita ole enää ollenkaan. Puolimatkassa rinnettä alas tulee vanha mies joka näyttää hämmentyneeltä nähdessään reitillä jonkun. Tervehdimme nopeasti ja jatkan matkaa ylös. Jossain vaiheessa takaisin kääntyminen alkaa tuntua hyvältä idealta, mutta huippu näyttää olevan niin lähellä että on jatkettava. Huipulla tuulee niin että kun selkänsä kääntää niin omat jäljet ovat jo hävinneet tuuleen. Kirjoitan huipulla olevaan vihkoon nimeni, ja vihkon mukaan olen ensimmäinen huipulla sinä aamuna käynyt. Mistähän se mies sitten oikeen tuli? Nimettömän vuoren huipulta näkyy koko Alta. Kaikki tuntuu taas mahdolliselta ja siltä että pystyn mihin vaan.

Kotiin palaan haastattelut litteroituna, vuoret valloitettuna ja inspiroituneena. 

Share

Ladataan...
tuulta päin

Ensimmäisenä päivänä bussit on peruttu. Etelässä tuulee liikaa ja tie on poikki. Sellaista se on. Välillä lunta tulee niin että kaikki käpertyvät villapaitoihinsa ja välillä taas on niin täydellisen kaunista etten kestä. Puran repun ja vietän päivän Reykjavikissa. Minä ja kaupungin kissat kävellään kaduilla puhaltavassa tuulessa. Välillä Islanti päättää matkasuunnitelmat minun puolesta. Lopulta seuraavana päivänä pääsen Skogariin ja siellä tuulee enemmän kuin missään ikinä. Minä olen järjestänyt matkan Islantiin kahdesta syystä; tehdäkseni gradua ja päästääkseni irti vuodesta 2016. Viime matkalla Islannissa tunsin itseni vapaammaksi kuin koskaan. Tuntui että voin tehdä ihan mitä vaan, ja samaa jahtaan tälläkin matkalla. Ei ole ongelmaa jota matka Islantiin ei ratkaisisi.

Skogarista matkaan ensimmäisenä aamuna yhdelle Islannin vanhimmista uima-altaista. Se on vuonossa pienen vaelluksen päässä ja kuuleman mukaan vain harvat tietävät siitä. Kiipeän kivikossa ja hyppään jokien yli, onneksi on kunnon vermeet päällä. Vuonossa piilossa on pikkuruinen valkoinen rakennus ja pieni uima-allas. Yllättävän lämpimästä vedestä huolimatta kukaan ei ole uimassa. En ui minäkään, mutta haluaisin kovasti. Altaan takana nousee mäki jonka takaa pilkottaa joki ja vesiputous. Heti kun pääsen paikalle, alkaa raekuuro. Tietysti.

Koko ajan tuulee. En tiedä miten on mahdollista että tuuli puhaltaa kaikista ilmansuunnista samaan aikaan. Salaiselle vesiputoukselle ei tuoreessa lumessa ole kävellyt vielä kukaan, kaikki on täydellisen koskematonta. Tien varressa on hevosia jotka ottavat rapsutukset ilolla vastaan. Minä haisen sen jälkeen loppupäivän hevoselta ja kurkkua kutittaa, mutta ei harmita. Rantakukkulalla tuntuu kuin seisoisi maailman reunalla ja meri jatkuisi loputtomiin. Pimeällä taivaalla näkyy Víkissä enemmän tähtiä kuin ikinä missään. Majakan pihassa on illalla pimeää eikä kylien valoja juuri näy. Atlantin aallot kuuluvat kaukana alempana. Vuosi vaihtuu revontulien alla.  

Seuraavana aamuna koko kylä nukkuu. Kaduilla näkyy rakettien jälkiä ja minä päätän kiivetä kylän yli katsovalle vuorella. Kello 11 olen melkein huipulla ja katson vuoden ensimmäistä auringonnousua. Aurinko nousee rantakallion takaa ja valaisee koko sen lumisen vuoren jolla seison ja otan uuden vuoden vastaan. Kiitos edellisestä ja tervetuloa, totean auringolle. Lämpimässä villapaidassa on hyvä olla. Kiipeän vielä korkeammalle, huipun toiselle puolelle mistä aukeaa laaja tasanne täynnä kivenlohkareita. Huipulla tuuli yltyy entisestään ja nojaan tuuleen huutaen ääneen kaiken sen mitä alkaneelta vuodelta toivon. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Inspiraatiota ja kykyä innostua. Rohkeutta luottaa ja päästää ihmisiä lähelle. Että se pirun gradu olisi viimein tehty. Silloin tuntuu viimein täysin vapaalta. Siltä että voin tehdä mitä vaan ja edellisen vuoden painolasti on huudettu tuuleen eikä sitä enää ole. Vuosi 2016 tapahtumineen ei määritä minua. Sellaista ongelmaa ei ole, jota matka Islantiin ei ratkaisisi.

On hyvä hetki lähteä laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas. Kun olen takaisin kylässä, alkaa taas lumisade, mutta tällä kertaa se ei haittaa yhtään. Satakoon saatana, kyllä minä tähän silti pystyn.

*

How: I flew from Helsinki to Reykjavik and stayed in Reykjavik, close to Skógar and in Vík. Renting a car is definitely recommended, but public transportation works surprisingly well – buses are on time (if weather permits), you can pay with card and the long distance buses have wifi onboard. Iceland is expensive, I’m not going to lie. But you can still do a bunch of cool thigns if you plan ahead. Between Christmas and NYE everything is packed, so book well in advance. Wind in Iceland is constant, so focus on windproof layers and warm clothing!

Share

Ladataan...
tuulta päin

 

2016 oli rankka vuosi, ja opin paljon. Tässä kootut oivallukset.

Tulee vielä päivä jolloin ei tunnu yhtä pahalta.

En muista alkuvuodesta 2016 juuri mitään. Töissä oli kaoottista ja harvoin nukuin kokonaista yötä ilman että heräsin aamuyöstä tuijottamaan kattoa. Jokainen päivä tuntui jatkuvalta sumulta ja usein mietin että tulenko mitenkään jaksamaan kesään asti. Mutta lopulta jossain vaiheessa töissä tilanne helpottui ja pääsiäisenä muistan ajatelleeni että elämähän tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Jonain päivänä kaikki ei tunnu enää näin pahalta.

Näihin tunnelmiin palattiin loppusyksystä kun tilanne alkoi luisua käsistä sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Harvoin nukuin kokonaista yötä ilman melatoniinia ja harvoin kaikki on tuntunut yhtä raskaalta. Mutta kaiken sen sumun keskellä hoin itselleni että tulee vielä päivä jolloin kaikki ei tunnu näin pahalta ja raskaalta. Tulee päivä jolloin et ole näin väsynyt, ahdistunut ja turhautunut. Sinä olet selvinnyt tästä jo kerran ja kävellyt kokonaisen maan halki, ja selviät kyllä tästäkin.

Sitä pystyy uskomattomiin asioihin kunhan vaan tekee sen omalla tavallaan.

Alkuvuonna 2016 päätin pitää kesäloman toukokuussa ja viettää neljä viikkoa kävellen Espanjan halki Camino de Santiagolla. Tarkoitus oli kävellä joka päivä ja keksiä mitä teen tällä elämällä. Matka oli odottamaton monella tapaa, mutta tärkein oppi oli että ihminen pystyy uskomattomiin asioihin kunhan vaan pistää mielen, sydämen ja ruumiin hommiin. Ensimmäisenä päivänä räpiköin Pyreneillä vuorten yli ja tuskailin että mitähän sitä on tullut tehtyä, kunnes törmäsin perheeseen joka käveli samaa reittiä lapsen kanssa. Silloin päätin että jos nuo vanhemmat pystyvät tähän kantamalla lasta repussa niin minä pystyn tähän omin jaloin. Sitä hoin aina tiukan paikan tullen ja kun loppumatkasta jäljellä olevat kilometrit vähenivät, oli kyyneleet aika herkässä. Mikään ei tuntunut paremmalta kuin se että kaiken tämän jälkeen minä olen pystynyt tähän.

Kukaan ei tiedä että sinulla on paha olla jos et kerro siitä.

Heinäkuussa menetin läheisen, ja vitsit itsemurhasta eivät yhtäkkiä naurattaneet enää yhtään. Kukaan ei selviä kaikesta yksin, mutta jos kehenkään ei luota tarpeeksi kertoakseen pahasta olosta, kukaan ei voi auttaa. Kaikille ei tarvitse avautua, mutta joku on päästettävä lähelle.

Joskus sinulle rakkaimmat kohtelevat kaikista huonoiten. Se on väärin, mutta siitä pääsee yli.

Perinteisesti rakkausrintamalla ei ole mennyt kovin hyvin, ja siksi olikin niin yllättävää rakastua kesällä päätä pahkaa. Minä ajattelin että kaikista logistisista haasteista huolimatta hän on elämäni tyyppi, ja kaikesta päätellen hän ajatteli samoin. Kunnes sitten yhtenä päivänä lokakuussa tyyppi  ilmoitti alkaneensa seurustella jonkun toisen kanssa. Minulle ominaiseen tapaan ensin leikkasin hiukset ja buukkasin matkan Islantiin, sitten kirjoitin raivokkaita kirjeitä miehelle (en lähettänyt niitä) ja kävin maanisesti salilla. Toistaiseksi vielä päivääkään ei ole mennyt etten olisi miestä ajatellut enemmän tai vähemmän, mutta enää en ole jatkuvasti vihainen tai surullinen.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin tuntea omat rajansa – ja sitten ylittää ne rajat sopivin välein.

Kaikista tärkeintä on tuntea omat rajansa ja se milloin ei voi ottaa enää lisää kannettavakseen. Ja sitten tietää milloin voi mennä vielä vähän pidemmälle, korkeammalle ja kovemmin.

 

Näillä opeilla aloitan vuoden 2017 islannissa vuoren huipulla katsomassa vuoden ensimmäistä auringonnousua.

Share

Pages