Ladataan...
tuulta päin

Ensimmäisenä päivänä bussit on peruttu. Etelässä tuulee liikaa ja tie on poikki. Sellaista se on. Välillä lunta tulee niin että kaikki käpertyvät villapaitoihinsa ja välillä taas on niin täydellisen kaunista etten kestä. Puran repun ja vietän päivän Reykjavikissa. Minä ja kaupungin kissat kävellään kaduilla puhaltavassa tuulessa. Välillä Islanti päättää matkasuunnitelmat minun puolesta. Lopulta seuraavana päivänä pääsen Skogariin ja siellä tuulee enemmän kuin missään ikinä. Minä olen järjestänyt matkan Islantiin kahdesta syystä; tehdäkseni gradua ja päästääkseni irti vuodesta 2016. Viime matkalla Islannissa tunsin itseni vapaammaksi kuin koskaan. Tuntui että voin tehdä ihan mitä vaan, ja samaa jahtaan tälläkin matkalla. Ei ole ongelmaa jota matka Islantiin ei ratkaisisi.

Skogarista matkaan ensimmäisenä aamuna yhdelle Islannin vanhimmista uima-altaista. Se on vuonossa pienen vaelluksen päässä ja kuuleman mukaan vain harvat tietävät siitä. Kiipeän kivikossa ja hyppään jokien yli, onneksi on kunnon vermeet päällä. Vuonossa piilossa on pikkuruinen valkoinen rakennus ja pieni uima-allas. Yllättävän lämpimästä vedestä huolimatta kukaan ei ole uimassa. En ui minäkään, mutta haluaisin kovasti. Altaan takana nousee mäki jonka takaa pilkottaa joki ja vesiputous. Heti kun pääsen paikalle, alkaa raekuuro. Tietysti.

Koko ajan tuulee. En tiedä miten on mahdollista että tuuli puhaltaa kaikista ilmansuunnista samaan aikaan. Salaiselle vesiputoukselle ei tuoreessa lumessa ole kävellyt vielä kukaan, kaikki on täydellisen koskematonta. Tien varressa on hevosia jotka ottavat rapsutukset ilolla vastaan. Minä haisen sen jälkeen loppupäivän hevoselta ja kurkkua kutittaa, mutta ei harmita. Rantakukkulalla tuntuu kuin seisoisi maailman reunalla ja meri jatkuisi loputtomiin. Pimeällä taivaalla näkyy Víkissä enemmän tähtiä kuin ikinä missään. Majakan pihassa on illalla pimeää eikä kylien valoja juuri näy. Atlantin aallot kuuluvat kaukana alempana. Vuosi vaihtuu revontulien alla.  

Seuraavana aamuna koko kylä nukkuu. Kaduilla näkyy rakettien jälkiä ja minä päätän kiivetä kylän yli katsovalle vuorella. Kello 11 olen melkein huipulla ja katson vuoden ensimmäistä auringonnousua. Aurinko nousee rantakallion takaa ja valaisee koko sen lumisen vuoren jolla seison ja otan uuden vuoden vastaan. Kiitos edellisestä ja tervetuloa, totean auringolle. Lämpimässä villapaidassa on hyvä olla. Kiipeän vielä korkeammalle, huipun toiselle puolelle mistä aukeaa laaja tasanne täynnä kivenlohkareita. Huipulla tuuli yltyy entisestään ja nojaan tuuleen huutaen ääneen kaiken sen mitä alkaneelta vuodelta toivon. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Inspiraatiota ja kykyä innostua. Rohkeutta luottaa ja päästää ihmisiä lähelle. Että se pirun gradu olisi viimein tehty. Silloin tuntuu viimein täysin vapaalta. Siltä että voin tehdä mitä vaan ja edellisen vuoden painolasti on huudettu tuuleen eikä sitä enää ole. Vuosi 2016 tapahtumineen ei määritä minua. Sellaista ongelmaa ei ole, jota matka Islantiin ei ratkaisisi.

On hyvä hetki lähteä laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas. Kun olen takaisin kylässä, alkaa taas lumisade, mutta tällä kertaa se ei haittaa yhtään. Satakoon saatana, kyllä minä tähän silti pystyn.

*

How: I flew from Helsinki to Reykjavik and stayed in Reykjavik, close to Skógar and in Vík. Renting a car is definitely recommended, but public transportation works surprisingly well – buses are on time (if weather permits), you can pay with card and the long distance buses have wifi onboard. Iceland is expensive, I’m not going to lie. But you can still do a bunch of cool thigns if you plan ahead. Between Christmas and NYE everything is packed, so book well in advance. Wind in Iceland is constant, so focus on windproof layers and warm clothing!

Share

Ladataan...
tuulta päin

 

2016 oli rankka vuosi, ja opin paljon. Tässä kootut oivallukset.

Tulee vielä päivä jolloin ei tunnu yhtä pahalta.

En muista alkuvuodesta 2016 juuri mitään. Töissä oli kaoottista ja harvoin nukuin kokonaista yötä ilman että heräsin aamuyöstä tuijottamaan kattoa. Jokainen päivä tuntui jatkuvalta sumulta ja usein mietin että tulenko mitenkään jaksamaan kesään asti. Mutta lopulta jossain vaiheessa töissä tilanne helpottui ja pääsiäisenä muistan ajatelleeni että elämähän tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Jonain päivänä kaikki ei tunnu enää näin pahalta.

Näihin tunnelmiin palattiin loppusyksystä kun tilanne alkoi luisua käsistä sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Harvoin nukuin kokonaista yötä ilman melatoniinia ja harvoin kaikki on tuntunut yhtä raskaalta. Mutta kaiken sen sumun keskellä hoin itselleni että tulee vielä päivä jolloin kaikki ei tunnu näin pahalta ja raskaalta. Tulee päivä jolloin et ole näin väsynyt, ahdistunut ja turhautunut. Sinä olet selvinnyt tästä jo kerran ja kävellyt kokonaisen maan halki, ja selviät kyllä tästäkin.

Sitä pystyy uskomattomiin asioihin kunhan vaan tekee sen omalla tavallaan.

Alkuvuonna 2016 päätin pitää kesäloman toukokuussa ja viettää neljä viikkoa kävellen Espanjan halki Camino de Santiagolla. Tarkoitus oli kävellä joka päivä ja keksiä mitä teen tällä elämällä. Matka oli odottamaton monella tapaa, mutta tärkein oppi oli että ihminen pystyy uskomattomiin asioihin kunhan vaan pistää mielen, sydämen ja ruumiin hommiin. Ensimmäisenä päivänä räpiköin Pyreneillä vuorten yli ja tuskailin että mitähän sitä on tullut tehtyä, kunnes törmäsin perheeseen joka käveli samaa reittiä lapsen kanssa. Silloin päätin että jos nuo vanhemmat pystyvät tähän kantamalla lasta repussa niin minä pystyn tähän omin jaloin. Sitä hoin aina tiukan paikan tullen ja kun loppumatkasta jäljellä olevat kilometrit vähenivät, oli kyyneleet aika herkässä. Mikään ei tuntunut paremmalta kuin se että kaiken tämän jälkeen minä olen pystynyt tähän.

Kukaan ei tiedä että sinulla on paha olla jos et kerro siitä.

Heinäkuussa menetin läheisen, ja vitsit itsemurhasta eivät yhtäkkiä naurattaneet enää yhtään. Kukaan ei selviä kaikesta yksin, mutta jos kehenkään ei luota tarpeeksi kertoakseen pahasta olosta, kukaan ei voi auttaa. Kaikille ei tarvitse avautua, mutta joku on päästettävä lähelle.

Joskus sinulle rakkaimmat kohtelevat kaikista huonoiten. Se on väärin, mutta siitä pääsee yli.

Perinteisesti rakkausrintamalla ei ole mennyt kovin hyvin, ja siksi olikin niin yllättävää rakastua kesällä päätä pahkaa. Minä ajattelin että kaikista logistisista haasteista huolimatta hän on elämäni tyyppi, ja kaikesta päätellen hän ajatteli samoin. Kunnes sitten yhtenä päivänä lokakuussa tyyppi  ilmoitti alkaneensa seurustella jonkun toisen kanssa. Minulle ominaiseen tapaan ensin leikkasin hiukset ja buukkasin matkan Islantiin, sitten kirjoitin raivokkaita kirjeitä miehelle (en lähettänyt niitä) ja kävin maanisesti salilla. Toistaiseksi vielä päivääkään ei ole mennyt etten olisi miestä ajatellut enemmän tai vähemmän, mutta enää en ole jatkuvasti vihainen tai surullinen.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin tuntea omat rajansa – ja sitten ylittää ne rajat sopivin välein.

Kaikista tärkeintä on tuntea omat rajansa ja se milloin ei voi ottaa enää lisää kannettavakseen. Ja sitten tietää milloin voi mennä vielä vähän pidemmälle, korkeammalle ja kovemmin.

 

Näillä opeilla aloitan vuoden 2017 islannissa vuoren huipulla katsomassa vuoden ensimmäistä auringonnousua.

Share

Ladataan...
tuulta päin

Aikaista herätystä, lentoa, kahta junaa, bussia ja pientä vaellusta myöhemmin olen perillä kohteessa Walesissa. Aion viettää seuraavat päivät Snowdonian kansallispuistossa vuoren juurella vaeltaen päivisin ja kirjoittaen gradua iltaisin. Kaikki nauravat epäuskoisesti kun kerron aikovani kirjoittaa iltaisin, mutta minä olen lähtiessäkin vielä suhteellisen itsevarma. Menomatkalla kaikki menee pieleen - lento on myöhässä ja joudun ostamaan myöhästymisen takia uuden ja kalliin junalipun. Bussipysäkillä on mies rinkka selässä ja vaellusvarusteet päällä. Kun bussin ikkunoista alkaa näkyä vuoria ja kumpuilevilla kukkuloilla laiduntavia lampaita, alkaa tuntua siltä että täällähän sitä kuuluukin olla. Perillä juoksen majapaikkaan, tiputan rinkan lattialle ja säntään takaisin ulos - rajallisesta päivänvalosta on saatava kaikki irti. Kylän toisella puolella on vanhan linnan rauniot ja raunioilla lampaat tuijottavat kun katson epäuskoisen ihastuneesti ympärilleni. Tämä kylä on minun koti seuraavat kolme päivää.

Aamulla ahmin aamupalan ja lähden matkaan. Ehdin kävellä vartin kun alkaa sataa. Kiskon takin päälle ja kiipeän mäkeä ylös kun lampaat tuijottavat taas rinteistä puuskutustani. Sitten alkaa sataa rakeita ja lopulta lunta. Vuoret olisivat varmasti kauniit, mutta sumulta en näe juuri reitiltä sivulle. Alitan rautatien ja päätän kääntyä takaisin kun en kirjaimellisesti näe metriä pidemmälle sumulta.

Paluumatkalla reitiltä poikkeaa pieni sivupolku joka on merkattu keltaisin viitoin - luultavasti polku jota paikalliset käyttävät. Lampaat tuijottavat kun laskeudun märkää rinnettä alas. Sitten tajuan että tämähän ei ole mikään sivupolku, vaan heinikko on painunut kasaan siitä mistä lampaat ovat kulkeneet ja olen mitä todennäköisimmin jonkun takapihalla. Mutta takaisin ei voi kääntyä joten lopulta kiipeän piikkilanka-aidan yli takaisin sivistykseen. Onnittelen itseäni neuvokkaasta toiminnasta ja lampsin takaisin kylään.

 

Seuraavana aamuna aamiaisella juttelen englantilaisen miehen ja hänen poikansa kanssa. Keskustelemme eri reittivaihtoehdoista ja siitä kuinka paljon vuorella tulee olemaan lauantaisin väkeä. Mies kysyy minkälaista on kasvaa Kanadassa. Minähän en siitä tiedä juuri mitään sillä kerron kasvaneeni Suomessa. Sulavasti mies vaihtaa puheenaihetta ja kehuu kuinka rohkea olen kun uskallan matkustaa vuorelle yksin. Minä ajattelen että enemmän minä sinua pelkään kuin tuota vuorta.

 

Otan bussin vuoren toiselle puolelle ja lähden matkaan. Ohitan niiittyjä, järven ja vanhan kirkon rauniot. Sitten rinne muuttuu äkisti jyrkäksi ja on hidastettava vauhtia. Pidän taukoa kivenmurikalla istuen kun perhe pienen pojan kanssa istuu viereiselle kivelle. Punaposkinen poika huokaa ja toteaa että “we've been going up from literally the bottom”, minä hymyilen ymmärtävästi ja jaan kitkatin pojan kanssa. Jatkan matkaa ja sisuunnun - jos lapset pystyvät kapuamaan tälle vuorelle niin kyllä pystyn minäkin. Alkaa taas sataa rakeita ja kun pistän hupun päähän, peittää rakeiden rapina puuskutuksen.

Huipulla on lunta maassa ja kapea polku vie korkeimmalle huipulle. Jalkoja väsyttää mutta aikoihin ei ole tuntunut näin voimakkaalta ja näin kauniilta. Siltä että minähän pystyn ihan mihin vaan. Näen alkumatkasta tavatun pojan ja heitämme yläfemmat. Laskeudun vuoren toista puolta alas kuin mikäkin voittaja. Tänään lampaat eivät tuijota kyseenalaistaen vaan hurraavat, tai ainakin niin toivon. Illalla kylässä ammutaan raketteja. Ehkä ne juhlistavat minua ja muita jotka ylittivät tänään vuoren.

 

Seuraavana aamuna palaan kohti Lontoota. Ensimmäistä bussia ei kuulu, joten menen kahville odottelemaan seuraavaa. Seuraava bussi tulee, ja kaahaa pitkin pikkuruisten kylien kapeita ja mutkittelevia katuja. Sitten kuski pysäyttää auton tien laitaan ja juoksee tien yli kauppaan. Kuskin ollessa kaupassa joukko lampaita ylittää kadun ensin toiseen suuntaan ja sitten palaa takaisin sinne mistä tulikin. Minä olen ensin raivoissani viivästyksestä ja sitten muistan taas oman kaupunkilaisuuteni ja rauhoitun silminnähden. Kuski palaa kaupasta sämpylää syöden ja jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

 

 

Minä jatkan junaan ja ikävöin lampaita heti kun vuoret katoavat näkyvistä.

 

Ja se gradu? Kirjoitin sivun mutta viisastuin sitäkin enemmän.

***

How to do it: I flew to London and took a train from Euston station to Bangor (between 40-90 pounds) and a bus from Bangor to Llanberis (3 pounds one way). If you buy the train tickets beforehand, keep in mind that you can only purchase the tickets to your Virgin trains app if your device is registered in UK. Otherwise you have paid for a ticket you can't access and can't use, which is what happened to me. I stayed at Idan House. The small B&B is conviently located in town, but don't expect magic and definitely don't go expecting flawless wifi.

I hiked the Llanberis Path and Miners' Path, and both were packed on a Saturday so leave early if you want to beat the crowds. Miners' Path starts easy but gets steep about half way. It's rough but definitely doable. Llanberis Path is small ascent the whole way, but still enjoyable and doable. The sherpa buses are an easy way to get around. The town has grocery stores, restaurants and several outdoor stores that have very cute salespeople. Hi guys! Remember the Finnish girl?

Share

Pages