Olin joskus kuullut TRE:stä. Tiesin, että se liittyy jotenkin stressinpurkamiseen ja että siinä täristään. Olin hieman kiinnostunut aiheesta, mutta aina oli tullut jotain, etten ollut ottanut asiakseni lähteä kokeilemaan. Näin jälkikäteen mietin, että universumi kyllä tarjoili minulle asiaa uudelleen ja uudelleen – näin jossain kurssin, luin artikkelin, näin klipin televisiossa, mutta en kai sitten ollut vielä valmis.

Kun olin sairaslomalla uupumukseni vuoksi, olin lopulta ymmärtänyt, että en tule tästä suosta nousemaan ilman ammattiapua. Aloin tehdä hakemusta Kelan tukemaan psykoterapiaan ja aloin googlailla mahdollisia terapeutteja. Väsyneenä sängynpohjalla ajatukseni oli se, että kunhan se olisi tässä jossain kodin lähellä, niin ei tarvitse raahautua kilometrien päähän. Ensimmäinen ja lähin, jonka löysin, kertoi sivuillaan olevansa erikoistunut myös TRE-menetelmään ja käyttää sitä apuna terapiatyössään. TRE on lyhennelmä sanoista Trauma Releasing Excersises siis harjoitteita traumojen vapauttamiseen. Tämä terapeutti vaikutti muutenkin hyvältä ja tuo TRE-maininta tuntui kirsikalta kakun päällä – se todella veti mua puoleensa selittämättömällä tavalla. Ja hyvä niin. I LOVE TRE.

Alku oli tietenkin jännittävää, tunnustelevaa ja opettelevaa, mutta hyvin pian kehoni alkoi oikein vaatia lisää tärinää. TRE perustuu olettamukseen, että ihmisellä on syvällä kehossaan sisäsyntyinen palautumiskyky, jonka avulla hän voi toipua monista traumaattisista kokemuksista sekä stressaavista tilanteista. Jos meillä ei olisi tätä kykyä, niin ihmislaji olisi kuollut sukupuuttoon pian kehittymisensä jälkeen. Eläimillä on tämä samainen kyky. Menetelmän kehittäjä on David Berceli (vaikkakin ilmeisesti menetelmää on ennen häntäkin jo käytetty, mutta Berceli on ”nostanut menetelmän pinnalle”) ja hänen kirjassaan TRE-stressinpurkuliikkeet stressin ja traumojen helpottamiseen, on kuvattu menetelmää hyvin.

TRE-harjoitus on sarja liikkeitä, jotka on suunniteltu herättämään vapinamekanismi keinotekoisesti. Tuo tärinä on kuitenkin siis täysin luonnollinen tapa päästä eroon jännityksistä ja kemikaaleista, joita kehoon kertyy stressin tai trauman seurauksena. Me elämme hyvin alkukantaisessa kehossa, jota ei alkuunkaan ole suunniteltu nykyelämän kaltaiseen menoon. Ihan arkipäivän tilanteista kehoomme muodostuu paljon jännitteitä ja stressisyklit eivät pääse purkautumaan luonnollisesti. Apukeinoja jännitteiden purkamiseen ovat mm.liikunta, lämpö ja hieronta, mutta yhden tehokkaimmista ja luonnollisimmista keinoista eli tärinän olemme tukahduttaneet jopa kokonaan, sillä nyky-yhteiskunnassa kaikenlainen vapina ja tärinä tulkitaan oudoksi tai heikkoudeksi. Estämme siis tätä alkukantaista ja äärimmäisen hyödyllistä reaktiota tulemasta pintaan ja patoamme samalla kehoomme valtavia määriä jännitystä kerros kerrokselta.

David Bercelin kirjassa kerrotaan, että kehomme on ohjelmoitu suojautumaan uhilta niin, että selkärankalihakset supistuvat. Näin vatsa ja tärkeimmät elimemme pysyvät suojassa vahingoittumiselta. Isot lannelihakset suojaavat kehon painopisteen keskikohtaa. Tämä kaikki pistää miettimään, miten paljon kyseiseen suojautumismekanismiin liittyy vaikkapa se, että ihmisillä on niin valtavasti selkävaivoja. Vaikka nykymaailmassa harvemmin joudumme (onneksi) sellaiseen uhkaan, joka olisi vaarassa vahingoittaa fyysisesti vatsamme aluetta, niin silti kehomme alkukantaiset reaktiot luovat jännitteitä päivittäin lantion ja keskivartalon alueelle. Ihmisen ollessa erittäin monimutkainen kokonaisuus niin tähän liittyy tietenkin myös hermosto ja se, miten kehon jännittyessä myös hermosto ja mieli ”jumiutuvat” ja täysin normaalit ”taistele ja pakene” sekä ”jähmety” -reaktiot patoutuvat myös kehoon aiheuttaen monimutkaisia käyttäytymiseen ja tunneilmaisuun liittyviä haasteita.

Niinpä aloitin matkan tavoitteena lähteä purkamaan jännitteitä ja traumoja niin kehosta kuin mielestä ja katsomaan, löytyisikö kerrosten alta rauhaa, turvaa ja levollisuutta. Ja voin kertoa, että löytyy. Matka on toki vielä aivan kesken – ja tuskin päättyy koskaan – mutta matka on niin mielenkiintoinen ja moniulotteinen.

Tein terapeutin ohjauksella tärinöitä vain pari kertaa, jonka jälkeen valmistavia liikkeitä ei ole edes tarvittu, koska kehoni alkaa täristä heti, kun ”annan sille luvan” eli asetun makuulle, koukistan jalat ja annan pari alkutärinää eli heilutan jalkojani rennosti edestakaisin. Välillä tärinä on maltillista – jalat ja lantio liikkuvat pienesti ja keveästi. Välillä tärinä lähtee voimistumaan oikein kunnolla ja jalat vispaavat ja ”lyövät loukkua” isosti. Tärinä alkaa aina kehon painopistekeskuksesta eli lantion seudulta ja sieltä se lähtee kulkeutumaan vaistonvaraisesti muualle kehoon etsimään jännitystiloja. Välillä käteni tärisevät kevyesti mukana, välillä vispaavat voimakkaasti sinne tänne. Hartiat voivat nytkähdellä ja pää heilua puolelta toiselle. Välillä tärinä on symmetristä, välillä toispuoleista, välillä tärinä on koko kehossa, välillä tärisee vain yksi kehon osa. Välillä tärinä on pientä ja nopeaa vapinaa, välillä aivan holtitonta huiskimista sinne tänne.

Koko touhussa on mielestäni tärkeää se, että heittää aivot narikkaan. Tärinä on hassunnäköistä – voisi olla pelottavaakin jollekin, joka ei tiedä, mistä on kyse. Pyrin aina välillä hengittämään syvään – oikein huokailemaan ja muistutan itseäni uudelleen ja uudelleen, että jotain tärkeää on purkautumassa. ”Anna mennä – päästä irti vaan”. Olo on tärisemisen jälkeen välillä väsynyt, välillä energisempi, mutta joka kerta jollakin hienolla tavalla vapaampi ja tilavampi. Jännittävää on se, etten voi oikein tietää, mitä kaikkea purkautuu, mistä ja miksi ja paljonko tätä purettavaa kropassa ja mielessä oikein piisaa. Sanotaan, että jossain kohtaa tärisemisen tarve vähenee, mutta itsellä näin ei ole vielä käynyt. Tärisen joka päivä – kerran tai parikin. Välillä muutaman minuutin, välillä puolikin tuntia. Joskus stressaavilta tuntuvissa hetkissä voin tärisyttää vaikka kättäni tai jalkaani – pienesti ja vaivihkaa, jos on porukkaa ympärillä (vielä olen tässä nyky-yhteiskunnan muotissa, etten uskalla avoimesti näyttää tärinääni) tai isommin vaikkapa työpaikan vessassa. Aina se auttaa – siirtää minua avuttomuuden tunteesta aktiivisuuteen. Pystyn vaikuttamaan, pystyn vapauttamaan.

Tässä kaikessa on vielä sellainen ulottuvuus, että tärinä voi nostaa pintaan tunteita tai muistoja. Siksi usein suositellaankin, että tärinät aloitetaan ammattilaisen ohjauksessa. Itsellä on tullut esiin vihaa – saatan paiskoa nyrkeillä alustaa tai huitoa ilmaa (kyllä – aivan vaistonvaraisesti ja ihmetellen, että mitäs tää nyt on). Joskus esiin nousee surua, jolloin tärinä on pienempää ja kyyneleet kostuttavat silmäkulmia. Hurjimpana ja mielenkiintoisimpana ovat pelon hetket, jolloin saatan ensin heittelehtiä aivan holtittomasti ja lopulta käpertyä aivan pieneksi mytyksi kuin kehoni olisi aivan kauhuissaan. Erikoista on se, että mieleni ei kuitenkaan näissä tilanteissa pelkää. Annan sen mennä mukana – se ihmettelee ja aistii, mutta pystyn pysymään rauhallisena. Käpertyminen voi kestää hetken tai ehkä useamman minuutinkin – sitten tärinä alkaa uudelleen ja keho alkaa aueta. Pieni murunen kerrallaan, kunnes makaan täysin auki, täysin rentona ja ihanassa turvan tunteessa. Sitten voin jatkaa päivääni normaalisti, askel hieman kevyempänä.

Ihmeellistä. Aivan hämmentävää – ajattelet ehkä. No niin minäkin ajattelen. Siis täysin hämmentävää. Olen tärissyt nyt reilut puoli vuotta ja tämä on asia, josta en luovu koskaan. Todellinen life saver, joka on avannut mun kehoa ja mieltä. Lukkoja ja jännitteitä on selvästi vielä paljon ja tässä maailman ajassa niitä tulee uusiakin kaiken aikaa, mutta nyt minulla on keino näiden käsittelemiseen ja purkamiseen. Eikä toki voi väheksyä puheen avulla toteutettua terapiaa, joka täydentää tätä prosessia tärkeällä tavalla. Mutta on hienoa, miten olen pystynyt herättämään vaistonvaraisen, nukuksissa olleen reaktion itsessäni ja sen avulla voin päästää irti, vapautua, toipua ja kasvaa.

TRE – vahva suositus. =)