Omien lasten myötä joutuu pysähtymään hetkeksi myös sen äärelle, mistä lähtökohdista käsin itse vanhemmaksi ponnistaa. Miten omat vanhempani ovat toimineet, millaisessa perheessä itse on saanut varttua ja miten itse on saanut kasvaa. En tiedä onko ihmistä, joka ei omasta lapsuudenkodistaan löytäisi kipeitä ja tulenarkojakin aiheita. Sitten toisaalta sitä itse miettii, millaisen äititrauman sitä omille lapsilleen  aiheuttaa.

Itse kasvoin varsin tavallisessa työläisperheessä. Vanhemmat tekivät raskasta ja fyysistä työtä, tienaten keskimääräistä vähemmän. Pärjäsimme kuitenkin, tai ainakaan en muista jääneeni paitsi mistään olennaisesta. Ensimmäiselle luokalle tultuani vanhempani ostivat omakotitalon ja sain ihkaoman huoneen, jonka sain sisustaa mieleiseksi. Sain harrastaa, mutta en koskaan harrastanut mitään tavoitteellisesti. 3. luokalla harmittelin, etten ollut 1. luokalla aloittanut soitinharrastusta – enhän enää 3. luokalla olisi voinut aloittaa, koska kaikki olivat minua jo niin paljon edellä! Kuljin pieneen kyläkouluun bussilla, ja myöhemmin isompaan kouluun pyörällä. Minulla oli aina kavereita, vaikka pelkäsin kuollakseni, että tulisin jäämään yksin. Hassua kyllä, nyt aikuisena koen olevani yksinäinen, joskaan en enää pelkää sitä.

Vanhempani eivät järjin tuntuneet arvostavan kouluttautumista, korkeakulttuuria, kirjallisuutta, hienoja ravintoloita taikka matkustelua. Kun olin aikuinen, vanhempani kyllä jonkin verran alkoivat matkustaa – sellaisiin kohteisiin, joihin itse en olisi ikinä matkustanut. Minä viehätyin varsin varhain lukemisesta, filosofiasta, psykologiasta ja kirjastojen hiljaisuudesta. Valitsin lähteä lukioon, joka oli suvussani harvinainen valinta. Ja sitten vielä lukion jälkeen suuntasin yliopistoon, tietämättä yhtäkään muuta yliopistoon päätynyttä koko (lähi)suvusta. Ennen yliopiston alkua luin hätäpäissäni netistä, mitä eri tiedekunnat pitävät sisällään ja miten yliopiston lehtori eroaa professorista. Googlasin emeritusprofessorin ja sen, miten hitossa tohtoriksi voi opiskella. Maisterin jälkeen aloin haaveilla myös väitöskirjan tekemisestä, joka odottaa vielä parempaa inspiraatiota ja rauhallisempaa elämänvaihetta. Väitöskirja-aiheita pyörittelen säännöllisen epäsäännöllisesti mielessäni, kuitenkin sysäten koko projektin vielä sivuun. Kolmas lapsi on tuloillaan, missä välissä käynnistäisin väitöskirjaprojektia! Ja sitten huomaan miettiväni, että mitä hittoa edes haaveilen? Olen työläissuvusta oleva kakara! Luulenko itsestäni liikoja, jos uskallan haaveilla vielä tohtorin hatustakin? Minuun ei lapsena kylvetty sitä siementä, että voisin kurkottaa kohti unelmiani. Minulle painotettiin, että kunhan tekee paljon elämässään (”oikeaa”) työtä, se on tärkeintä. Oma työni ei taida vastata vanhempieni käsitystä oikeasta työstä. Väitöskirjahaaveilut ovat turhaa haihattelua. Kuka tyhmä käyttäisi 4-5 vuotta kuluttaen vielä lisää yliopiston penkkejä? Sen edellisen 5 vuoden lisäksi!

Koin olevani paitsi perheeni, myös sukuni musta lammas. Pyristelin täysin voimin eroon työläisyydestä ja samalla pelkäsin, että olemukseni ja tapani hengittää ja olla huokuu työläisyyttä. Yliopiston ensimmäisenä vuotena minulle selvisi, että taustani poikkesi merkittävästi valtaosan taustoista. Opiskelukaverit tulivat perheistä, joissa äidit ja isät olivat opettajia, lääkäreitä, professoreita ja tutkijoita. Opiskelukaverit kävivät Alpeilla hiihtämässä ja laskettelemassa ja reppureissasivat Aasiassa. Selväksi kävi myös, että heidän kotonansa luettiin, käytiin oopperajuhlilla ja merkkipäivinä fine dining -paikoissa syömässä. Valtaosan siskot ja veljet olivat ylioppilaita ja opiskelivat myös yliopistossa. Minä halusin olla hiljaa siitä, mistä tulin ja mitä olin. Pelkäsin paljastuvani.

Vanhempani halusivat minulle aina hyvää ja tekivät vuokseni paljon. Minä olin kiittämätön ja häpesin perhettäni. Vanhempieni kanssa en löytänyt enää yhteistä puhuttavaa, sillä kiinnostukseni kohteet poikkesivat niin paljon siitä, mistä he olivat kiinnostuneet. Totta puhuakseni vaikka vanhempani kovasti yrittivät, en silti saanut olla oma itseni. Minun valintani aina lukiosta yliopistoon olivat vähemmän arvokkaita. Minun toiveeni väitöskirjasta on suuruudenhulluutta huokuva (typerä!) haave, jota kohti ei kannattaisi kulkea. Poliittinen intohimoisuuteni on liikaa.

Raskaus jatkaa edelleen oireetonta oloaan. Viime viikonloppuna sain jopa pienen hermoromahduksen, sillä epäusko valtasi mieleni ja huomasin miettiväni, ettei tämä oireettomuus ole enää normaalia. Kaivoin kotidopplerin esiin ja kappas – yhden yhden ääntä en kuuluviin saanut. Aiemmissa raskauksissa angelsounds on yllättänyt iloisesti jo muutamaa raskausviikkoa aiemmin – nyt dopplerista kuului pelkkiä suhahduksia, oma syke ja epämääräistä kohinaa. Vaan ei omani lisäksi toista sykettä. Kaivoin esiin youtuben ja yritin selvitellä parhaani mukaan, mistä sitä sykettä kannattikaan metsästää. (Luulin kyllä metsästäneeni kaikkialta!) Ja mitä vielä! Muutaman tunnin tauko ja sieltä, aivan matalalta kuuluu pieni pum-pum-pum.

Eletään muutoinkin jännittäviä viikkoja. Nyt on rv 11+4, ja vielä viikon verran olisi aikaa ensimmäiseen ultraan. Hieman jo helpottaa, kun sain kuitenkin sykkeen esiin.

Huomaan välillä miettiväni, miksi saatanassa olen tekemässä tätä. Olen syntynyt kaksilapsisen perheen nuoremmaksi lapseksi ja tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat eläneet tai elävät kaksilapsisen perheen arkea. Mitenhän paljon se kolmas muuttaa kaikkea? Kolmas! En ole ikinä kuvitellut olevani kolmen lapsen äiti. Mitä jos tämä on virhe? A-p-u-a.