Onks pakko deittailla jos ei haluu? (Ja katsaus viinimuijan rakkauselämään)

Miten on mahdollista, että olen tässä tilanteessa taas vaikka viimeksi huhtikuussa olen saman asian todennut postauksessani: http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/least-i-didnt-even-try-liian-laiska?

Pari viikkoa sitten taas päätin, että alan deittailemaan todenteolla. Yritys oli kova, mutta päätöksessä pysyminen paljastui haastavaksi etenkin aikataulullisesti. Tänään ajauduin jo  pisteeseen jossa peruin treffit koska halusin SIIVOTA (oikeasti).  

Miksi aina ryhdyn tähän, vaikkei minua oikeasti edes huvittaisi? Hävettää myöntää, mutta nämä deittailupuuskani ovat oma tapani tuskailla biologisen kellon kanssa. Se ei tarkoita, että etsisin varsinaisesti isäehdokkaita syntymättömille lapsilleni. Nautin elämästä ja harrastuksistani , kiireestäkin jopa, mutta siitä huolimatta kuulen välillä sisäisen ääneni kirkuvan: ”OLET KOLMEKYMMENTÄ JA SINKKU, TEE JOTAKIN HYVÄ NAINEN”.  Jostakin syystä kuvitellut ulkoiset paineet saavat minut siis haluamaan sellaista, jota en rehellisesti sanottuna edes kaipaa. Surullista.

 Edellisessä postauksessani vihjailin omistavani seuraavan juttuni rentuille. Tämäkin aihe on edelleen työn alla, oikeastaan se oli jo miltei valmis, mutta mielestäni siitä tuli paska. Jätin siis aiheen hautumaan viikonlopuksi ja päästin viinimuijan Wanaja-festeille.

Viinimuija yllätti olemalla piirun verran korrektimpi kuin esimerkiksi hotelli Tornin vierailullaan. Hän jopa näki kaikki festien esiintyjät (poistumatta kertaakaan anniskelualueelta tietty!).  Perjantai-iltana olin mahdollisesti jo solmimassa jonkinlaista festarirakkautta jonkun mieshenkilön kanssa. Tässä vaiheessa iltaa en enää valitettavasti ollut kovinkaan korrekti, mutta varmasti vannotin jotakuta ”odottamaan tässä, kun haen mun kaverit”. Valitettavasti kun parin minuutin etsiskelyn jälkeen Kärppä-Kerttu ja Jossu löytyivät juhlakansan joukosta, en enää muistanut kuka minua odotti ja missä, osasin vain kertoa että joku ja jossain.

 Kuumimpia tunteita tunsin kuitenkin erästä alueen baarimikkoa kohtaan. Jostain kumman syystä hän ensimmäisen illan jälkeen muisti seurueemme 16 tuhannen ihmisen joukosta. Rakkauden liekki (minun osaltani) paloi lujiten siinä kohtaa kun hän vinkkasi tuoppiin mahtuvan kolme pikkolopulloa valkkaria, joskin (onneksi) tyydyin vain ”tupla-valkoviiniin”. Myös hänen herrasmiesmäiset vuorovuorovaikutustaitonsa vetosivat minuun. Esimerkiksi kun pettyneenä kommentoin, että mielestäni 4 euroa on liian vähän takaisin tupla-valkkarista (eli juomat hivenen kalliita makuuni), huikkasi hän iloisesti: ”Jollekin toikin olis ihan kyrpänä rahaa”.   Epäilyksen karvas maku nousi kuitenkin suuhuni siinä vaiheessa, kun kävi ilmi että valkoviini oli myyty loppuun koko festarialueelta. Sinä petollinen niljake, tarjositko muillekin tytöille tuopit täyteen?

Viinimuija otti veronsa myös sunnuntaipäivästäni .Tampereelle paluun jälkeen tunnin päiväunet venähtivät seitsemän tunnin mittaisiksi, jonka seurauksena yllätys yllätys, yhdet treffini peruuntuivat.

Viikonloppu oli onnistunut ja vihdoin tänään koen olevani jo normaalissa iskussa, mutta siitä huolimatta vapautan viinimuijan tehtävistään taas pariksi kuukaudeksi. Varsinaista morkkistakaan ei ole päässyt syntymään. Tästä piti huolen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kello yksi (juuri se tunti kun valvoin päikkäreiden ja yöunien välillä) saamani puhelu mieheltä, jonka kanssa olemme viimeksi tavanneet yli kolme vuotta sitten. Kun tyyppi soittaa tiedustellakseen voiko tulla luokseni paistamaan kuhaa, ymmärrän olevani melko normaali, kaikesta huolimatta.

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.