Hymy

Aina kun havahdun ja avaan silmäni, hän on siinä, hymyilee. Silittää päätä, vetää lähelleen. Kuuntelen sydämen rauhallista rytmiä ja nukahdan uudelleen. Yö tuntuu loputtomalta. Montako kertaa heräsin? Joka kerta hänen lempeät silmänsä katsoivat minuun, ja hän hymyili.

Nyt on aamu, mutten ole aivan hereillä vielä. Keho tuntuu painavalta ja lämpimältä, jäsentymätön hyvä olo nousee suupieliin asti. Missä olen? Ja kuka hymyili vieressäni koko yön? 

Raotan silmiäni. Huone ei näytä tutulta. Käännän päätäni ja siinä hän on, kuin odottamassa heräämistäni. Vaaleansiniset, surumieliset silmät, auringonvärinen tupsu otsalle valahtaneena, ja tuo tuttu hymy, joka kaivaa poskeen pienen loven. Hän ojentaa kätensä, työntää peittoni syrjään ja vetää minut viereensä. Tutkin hänen kasvojaan hämmentyneenä, hymy syvenee, hän kumartuu ja suutelee minua varovasti. Tapailee ylähuultani, etsii suupielet, houkuttelee kielensä kärjellä. En keksi hänen nimeään, mutta haluan häntä valtavasti. Hän nostaa toisen reiteni hellästi jalkojensa yli, hänen viileä ihonsa painuu ihooni varpaista alkaen ja kierryn kokonaan hänen ympärilleen. Mittasuhteemme osuvat täydellisesti yhteen. Ulotun juuri leveän rintakehän päälle, ja hänen kätensä yltää kulkemaan pakaroilta pitkin selkää, sivelee kylkeni, kupertuu niskaani. Hän hengittää ohimollani, tunnustelee kaulani huulillaan ja painaa kuuman suunsa solisluulleni. 

Hän kieräyttää minut vatsansa päälle. Lantiomme painuvat vastakkain, hän vetää terävästi henkeä. Katson häntä aivan läheltä, huulia jotka taas kaartuvat hymyyn, vaaleaa sänkeä. Tämä mies rakastaa minua, tiedän äkkiä. Hän vetää polveni lähemmäs, tarttuu pakaroihini ja painaa minut vasten kivikovaa kaluaan. Kohottaudun, ohjaan hänet sisääni ja kumarrun suutelemaan tuota ihanaa hymyä.