Montañita ja sieltä pois
Montañitan surffipoikia.
Aurinko ei hellinyt reissaajia, mutta onneksi rannalla voi myös esimerkiksi pyöräillä.
Arki palautui alkuviikosta Collaquiin kun Suomesta vieraaksi saapunut herra jatkoi seikkailuansa kohti Perua.
Koulussa oli haikeata vastailla lasten kysymyksiin siitä, missä paljon pidetty ”Profe Enri” luuraa, kun ei tullutkaan enää mukanani kouluun auttamaan.
Henrin (”Enrin”) viimeinen viikonloppu Ecuadorissa tuli vietettyä kuuluisalla Santa Elenan provinssissa sijaitsevalla Montañitan rannalla. Montañita on tunnettu sen surffikulttuurista, hipeistä ja bileistä. Myöskään huumeet eivät ole tässä rantakylässä vieras ilmiö, kylän ollessa Ecuadorin liberaaleimpia. Gringoja tällaisella rannalla tietenkin vilisee ja törmäsimmepä matkamme ensimmäiseen suomalaiseenkin, joka oli töissä paikallisessa pizzeriassa.
Montañita on siis graffitien, hippiliikkeen, katutaiteen ja –kauppiaiden muodostama surffikylä, verrattavissa Australian Byron Bay:hin, tosin pienempi.
Itse tutustuimme matkalla pariin sooloilevaan reppureissajaan, joille Montañita oli jo ennestään tuttu. Myös paikallisten kanssa tuli vietettyä aikaa, näiden lyöttäytyessä seuraamme varsin estottomasti.
Päivät kuluivat useimmilla rannalla makoillen tai surffaten ja illalla baarikadut täyttyivät iloisista viikonlopun viettäjistä, basson hakatessa tuhannetta kertaa Ecuadorin yöelämässä liiankin tutuksi tullutta ”Como me gusta la noche”-biisiä.
Laudan vuokraaminen rantakylässä maksoi 5 euroa tunnilta, mutta säästäväisinkin aalloille hamuava pääsee Ecuadorissa laudalle, sillä opettajia oli tyrkyllä lähes joka kadun kulmassa. ”Te gusta surf? Quieres aprender?” kysyivät innokkaat surffilautaansa ja opetustansa tarjoavat paikalliset.
Sunnuntaiaamuna meinasi hätä iskeä puseroon, kun kaikki aamun bussit olivat jo täyttyneet ja seuraava bussi olisi lähtenyt vasta iltapäivällä klo 15.30. Tämä ei käynyt päinsä, sillä Henrin oli ehdittävä Guyaquilin kaupungista lähtevään Perun bussiin ja itsellänikin oli 12-tuntinen reissu takaisin Quitoon edessäpäin. Hetken manailtuamme ja puuskuteltuamme, sitä, miten suu nyt pantaisiin, tarjoutui kuin tilauksesta eräs paikallinen herrasmies heittämään meidät kahdeksalla dollarilla Guayaquiliin, josta molempien jatkobussit lähtisivät. Mies oli vieläpä niin auttavainen, että saattoi molemmat lipunmyyntiluukulle ja piti huolen että molemmat saivat oikeat bussiliput määränpäihinsä. Jälleen sitä ”ekvisläistä” auttavaisuutta, mitä maassa ei todellakaan ole vaikea saada osakseen!
Paluumatka kului omissa ajatuksissani ja hieman haikeana siitä, että Henkka, pala Suomea, joka oli aluksi hämmentänyt etäisyyden ja ajan puuttuneena peliin, oli yhtäkkiä taas poissa. Juuri kun oli ehtinyt tottua ajatukseen maisemaan asettuneesta Suomi-pojasta. Ikävä muuttui lopulta tyytyväisyydeksi siihen, että molemmilla on Latinalaisen Amerikan seikkailua jäljellä reilusti, vaikka yhteinen reissaaminen pääsikin loppumaan. Pieniäkään unelmia ei kannata jättää jonkun muun takia toteuttamatta – siitä olimme yhtä mieltä!
Mikäli joku miettii pitkää ulkomaanseikkailua omalle kohdalleen, mutta epäröi siipan tai jonkun muun tärkeän henkilön takia reissuansa, voi tästä, omasta kokemuksestani olla joko hyötyä tai haittaa päätöksenteossa. Parisuhteet ovat kuitenkin yhtä erilaisia keskenään, kuin niissä osapuolina toimivat ihmisetkin ja siksi on vaikea neuvoa muita.
Itse ilmoitin keväällä Henrille lähteväni Ecuadoriin ja se oli molemmille ilon aihe, sillä olin puhunut toiveistani jo pitkään. Puoli vuotta kului lämpimissä väleissä, molemmat silmälläpitäen pian koittavaa lähtöäni, jonka jälkeen en olisi Suomessa vuoteen. Päätimme, että vuosi on niin pitkä aika, eikä kumpikaan ole kovinkaan kummoinen selvännäkijä, että otamme vapaaehtoisvuoteni rauhassa ja katsomme tilannetta uudestaan Suomen päässä. Henri kuitenkin aikoi tulla käymään, olihan hän haaveillut yksin reissaamisesta Latinalaisessa Amerikassa muutenkin.
Henri tuli ja Henri meni. Käteen jäi hyviä muistoja, naurua, hämmennystä ja pitkiä keskusteluja yhdessä Ecuadoria fiilistellessä. Etäisyys ja aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja päädyimme siihen tulokseen, että ”me” muutettiin kahdeksi erilliseksi seikkailijaksi. Lämpimissä väleissä halasimme Guayaqulin terminaalissa heipat, toisen jatkaessa pohjoiseen ja toisen etelään, pitkien bussimatkojen taakse. Tunnelma oli haikea, mutta hyvä. Seikkailijan on hyvä olla kaikin puolin tasapainossa ja näin me päätimme tasapainoittaa omat seikkailumme. Kuka tietää mistä löydämme itsemme tulevaisuudessa. Uskon kuitenkin, että asiat järjestyvät aina parhain päin, kun seuraa omaa sydäntään!
”It’s time to say goodbye, but I think goodbyes are sad and I’d much rather say hello. Hello to a new adventure.”
— Ernie Harwell
”Twenty years from now you will be more disappointed by the things that you didn’t do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.”
— Mark Twain