Paikallisesta mentaliteetista, härästä ja arjesta

TabacundoHärkätaistelutapahtuma Tabacundossa Paikallinen tyttö myy ecuadorilaisia herkkuja.Centro historico by night.  Huomenna käynnistyy viimeinen viikkoni vanhainkodissa, ennen kouluun siirtymistä. Samalla tuntuu helpottavalta, mutta haikealtakin. Abuelitat ehtivät tulla jo niin tutuiksi ja hiljalleen myös paikan äkäpussit lämpenivät ajatukselle siitä, että kummallinen kirahvin kokoinen gringa tarjoilee heille soppaa ja pyyhkii suuta. Uudet haasteet kuitenkin odottavat 200m kodistani sijaitsevassa koulussa, jossa tulen opettamaan mm. englantia pienille lapsille. 

 Vaikka työelämään tuleekin muutos, perhe pysyy samana – onneksi. Tuntuu kuin olisin ollut jo pidemmän aikaa Ecuadorissa ja välillä hämmästyn itsekin, että olen ollut tässä talossa vasta 1,5 kuukautta. Vaikka kieli ei vielä taitu, tunnen kuuluvani perheeseen. Mitä enemmän opin kieltä, sitä enemmän minulle paljastuu asioita perheenjäsenteni luonteesta ja tavoista. Perheessäni yhdistyy kiinnostava sekoitus rauhallisuutta ja vilkkautta. Töitä paiskitaan vauhdilla ja keskustellessa elehditään käsin ja toisinaan ecuadorilainen musiikki saa heidän tanssijalkansa liikahtamaan. Kotona ollaan paljon liikkeessä, mutta samalla todella rauhallisia. Vaikka keskustellessa perheessäni käsiä tykätään käyttää apuvälineinä itsensä ilmaisussa (todennäköisesti minua varten) ja väki on eloisaa, keskustelutyyli on rauhallinen ja lämmin. Ecuadorin espanjan kieli on lisäksi todella selkeää, verrattavissa meksikon espanjaan. 

 Ecuadorissa väki tuntuu todella kärsivälliseltä. Vaikuttaisi, että kärsimättömyyttä ei täällä edes tunnettaisi. Jos bussi on niin täynnä, että melkein pitää jo kivuta ylöspäin, kenenkään ilmekään ei värähdä. Sama kärsivällisyys näkyy perheessäni: joskus siskoni vauva ja 4-vuotias poika itkevät yhtäaikaa, samalla kun kana on tulilla ja puhelin soi ja kaikki tuntuu ”leviävän käsiin”, siskoni saa tyynen rauhallisesti asiat järjestykseen (minun parhaani mukaan auttaessani) ja yleensä vielä kaiken tämän hän hoitaa hymy huulillaan. Ihailtavaa! Myöskään kasvatuksessa ei perheessäni juurikaan toruta, vaan keskitytään kehumiseen silloin kun asiat menevät nappiin. Vyö on kuitenkin aina hyllyn päällä muistutuksena siitä, että vanhempia on kunnioitettava. 

 Kysyin amerikkalais-ecuadorilaiselta naapuriltani, mitä hän rakastaa Ecuadorissa eniten verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja hän vastasi, että ehdottomasti paikan aitoutta. Kaikki tehdään vähän sinne päin ja etiketeistä harvoin on hajuakaan, mutta ainakin tämä karsii pois kaiken turhan hienostelun ja jäykkyyden. Kaavamaisuutta ei Ecuadorissa näy, kaikki tehdään tunteella ja nimenomaan aidoilla sellaisilla. Seurasimme hymyhuulilla ecuadorilaisten juhlia lauantaina eräässä ravintolassa ja virnuilimme molemmat: ihmiset tanssivat vauhdikkaan musiikin tahtiin, kaikenikäiset sekaisin, suuret virneet naamoillaan ja hiki otsaa pitkin valuen. Musiikin välissä ei ole taukoja, vaan rytmi saattaa hetkittän nopeutua tai hidastua, mutta kaikki tanssivat keskenään. Jossain kohtaa musiikkia laulu raikaa ja kaikki tuntuvat osaavan sen sanat ulkoa. Osa sulkee silmät tanssiessaan, jotta fiilistely saisi vielä enemmän potkua. Tanssimista seuratessa tunsi samalla olevansa niin tervetullut, mutta niin vieras.  Ecuadorilainen musiikki ja siihen tanssiminen on jotain niin paikallista ja heille niin tärkeää, ettei siihen 1,5 kuukauden maassaololla pääse täysin sisään. Mutta kaikki ovat tervetulleita tanssimaan – se on varmaa.  

 Myös bussit raikaavat iloista ecuadorilaista musiikkia. Moisella bussilla kävimme eilenkin kavereiden kanssa Tabacundossa, kylässä 2,5 tunnin ajomatkan päässä Quitosta, jossa muutama vapaaehtoinen työskentelee farmilla. Päästyämme perille Tabacundoon, kysyimme paikalliselta lava-auton kuljettajalta mitä kylässä olisi tuona lauantaina tarjolla ja hän käski meidän loikata kyytiinsä ja hän ajoi meidät härkätaistelufestivaaleille. Täällä härkää vastaan ei taistellut matador, vaan kuka tahansa joka halusi. Areena kuhisi paikallisia ja yksi härkä loikki kaiken keskellä. Illalla palasimme Quitoon ja menimme ”gringolandian”, eli Mariscalin sijaan vanhaan Quitoon, Centro historicoon, joka oli yöaikaan todella kaunis paikka. Vanhassa Quitossa näki enemmän paikallisia kuin meitä valkonahkoja. Päinvastoin kuin Mariscalin klubituskaduilla, jossa ecuadorilaisen musiikin sijaan raikaa listojen kärkihitit, täällä menokin oli rauhallisempaa ja tunnelma paikallisempi. Kukkula nousi kaiken ylle tuhansine tuikkivine valoineen ja Centro historicoa valvoi valaistu enkeli, El Panecillo.

 Elämä täällä sopii minulle. Itse kun en ole koskaan ollut järjestelmällisimmästä päästä tai paikalla aivan minuutilleen. Laiska en kuitenkaan ole, kuten eivät ecuadorilaisetkaan töitä hikiotsalla paiskiessaan ja toisiaan mielellään auttaessaan. Täällä tulee miettineeksi useinkin, ettei ehkä kaikesta kannattaisi stressata niin hirvittävästi! Siinä joudun vielä petraamaan, mutta ehkä muutaman kuukauden päästä osaan itsekin ottaa asiat mas tranquilo.