Tulivuoria ja vesiputouksia
Tuulettelua Cascada Peguchella
Cascada Peguche
Tulivuori Pichincha
Laguna San Pablo
Arkistuminen on saanut vauhtia ja täällä vietetty aika on kummallinen sekoitus ajan kiitämistä ja matelemista. Päivät menevät nopeast, mutta samalla tuntuu kuin olisin ollut täällä jo kuukausia.
Ymmärrän espanjan kieltä päivä päivältä hieman paremmin, mutta koska omat kommunikaatiotaitoni espanjan kielen saralla ovat verrattavissa apinan elehdintään, turhautumista on ilmassa. Toissapäivänä koin ensimmäisiä (hetkellisiä) totaalisen turhautumisen tunteita, jotka purin saksalaiseen naapuriini. Onneksi hän nauroi kovasti ja sanoi tunteideni olevan tuttuja hänellekin ja täysin normaaleja vapaaehtoistyövuoden alkuvaiheessa.
Suomessa sekä Ecuadorissa pidetyillä orientaatioleireillä varoiteltiinkin kulttuurishokkiin kuuluvasta kolmesta vaiheesta: ensimmäisten päivien/ viikkojen ”lomamainen” tunnelma – kaikki on ihanaa! Tätä seuraava täydellinen turhautuminen, kun mikään ei ”toimi kuten kotimaassa” ja lopulta sopeutuminen ja sulautuminen uuteen ympäristöön. Jostain kumman syystä oma ”lomavaiheeni” tuntui varsin lyhyeltä ja toissapäiväinen turhautumiskohtaus tuntui apokalyptiseltä. Bussissa, jossa viime viikolla muistan ajatelleeni kuinka ”söpöjä” ja ”mainioita” paikalliset ovat, torstaina mieleni teki ruveta räyhäämään siitä, voisiko lähes sylissäni istuva rouva siirtyä edes millin verran vasemmalle ja naamaani hengittävä mies ottaa purkan suuhunsa (paikalliset bussit ovat aamuisin TODELLA täynnä). Onneksi rauhoutuinkin nopeasti ja myöhemmin hurjat tuntemukseni jopa naurattivat.
Keskiviikkona kiipesimme (eli nousimme hissillä) muutaman vapaaehtoisen kanssa kaksihuippuiselle Pichincha-tulivuorelle (n.4800 m merenpinnan yläpuolella), jossa patikointi aiheutti nopeasti hengityksen salpaantumista, sillä korkeusero pääkaupunkiin on suuri, vieläpä kun Quito on muutenkin todella korkealla merenpinnan yläpuolella (2850m, eli yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista). Vaikka emme nousseetkaan korkeimmalle kohdalle, korvat menivät lukkoon ja kunto tuntui olevan 90-vuotiaan tasolla. Näkymät olivat kuitenkin todella upeat ja ilma kylmänraikas. Osa pilvipeitteestäkin jäi alapuolellemme. Luonto se osaa pistää hiljaiseksi!
Eilen matkustimme vapaaehtoisjärjestön kanssa Otavaloon, joka on Etelä-Amerikan suurin alkuperäiskansalaisten (Inca-intiaanien jälkeläisten) asuittama alue. Otavalon keskustassa on suuri tori, jossa quichan kieltä äidinkielenään puhuva alkuperäiskansa myy tavaroita ecuadorilaisista villapaidoista koruihin ja maalauksiin. Mieleni teki ostaa kaikkea mahdollista, mutta lopulta tyydyin ostamaani alpakan villasta tehtyyn huppariin. Hinnat torilla ovat yleensä todella edullisia, mutta gringoja kehotetaan tinkimään, koska annetut hinnat ovat kaukana siitä mihin myyjät todellisuudessa pystyvät tyytymään, varsinkin kun asiakkaana on hölmistynyt ja auringonpunakka turisti.
Matkalla Otavaloon pysähdyimme kauniissa paikoissa. San Pablon järvellä oli upeiden näkymien lisäksi alkuperäiskansalaisten ylläpitämä kahvila, jossa WC:n käyttäminen maksoi 25 senttiä, siitä hyvästä että ronski intiaaninainen heitti käynnin jälkeen vettä pönttöön puolestasi. Matka jatkui Laguna San Pablolta Peguchen vesiputoukselle, jossa muutamien muiden vapaaehtoisten kanssa uskaltauduin uimaankin.
Palatakseni vähemmistöryhmiin Ecuadorissa, Collaquin alue Quitossa, missä itsekin asun, on myös tunnettu alkuperäiskansalaisasutuksestaan. Ecuadorin asukkaat koostuvat pääsääntöisesti neljästä eri etnisestä ryhmästä: espanjalaisista, esikolumbaanisista intiaaneista, näiden kahden sekoituksesta (mestizo) sekä mustista afro-ecuadorilaisista. Enemmistö ecuadorilaisista kuuluu mestitsien etniseen ryhmään. Ecuadorilaisten passissa mainitaan, mihin etniseen ryhmään nämä kuuluvat. Orientaatioleirillä eräs Quiton yliopistoprofessori kertoi kuitenkin useimpien intiaanienkin ilmoittavan nykyään kuuluvansa ryhmään ”mixed”, eli mestitseihin, koska alkuperäiskansoihin kohdistuvaa syrjintää on edelleen.
Omien havaintojeni mukaan alkuperäiskansalaiset vaikuttavat olevan ylpeitä juuristaan. He erottautuvat pitämällä päässään knallihattua ja joskus heitä näkee kansallisasu päällään. Tyypillisimmillään pienikokoisia alkuperäiskansalaisia näkee kulkevan kuitenkin ponchossa ja hatussaan. Heillä on myös omat poliittiset edustajansa (CONAIE, La Confederación de Nacionalidades Indígenas del Ecuador) ja poliittinen agendansa, johon kuuluvat mm. pyrkimys alkuperäiskansojen identiteetin vahvistamiseen ja uusliberalismin vastustamiseen.
Huh! Paljon uutta on mahtunut viimeiseen 18 päivään. Niin tiedon kuin kokemusten saralla. Vaikka kiukkupäivät kuuluvat jokaisen vuoteen enemmän tai vähemmän, loppujen lopuksi fiilikseni osaa tiivistää parhaiten tämä hurtta:
Toivon tämän tyylistä viikonloppua kaikille! :]