Vesihiisi Gringolandiassa

Kolmas päivä on päättymäisillään Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa. Huomenna loppuu myös valmennusleiri, jonka jälkeen vapaaehtoistyöntekijät siirtyvät perheisiinsä ja projekteihinsa. 

Itse asetun Monta Toapanta -nimiseen perheeseen, johon kuuluvat vanhemmat, viisi aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi. Vielä en tiedä asuvatko kaikki saman katon alla. Koti sijaitsee Tumbacossa, joka on yksi Quiton monista laaksoista. Tumbacossa sijaitsee myös työpaikkani, kuudenkymmenen 1-5-vuotiaan lapsen leikkikoulu. Vinkiksi edelliseltä sveitsiläiseltä työntekijältä sain loisto-ohjeen kirjeitse: ”Mikäli lapset eivät liikunnan aikana tottele sinua, kysy heiltä ’kuka osaa tehdä tämän tempun?’, niin pian kaikki tekevät perässä!”

Kolmen päivän aikana on sadellut ruhtinaallisesti tietoa tulevien projektien ja perheiden lisäksi myös Ecuadorin maasta, kulttuurista ja historiasta. Moni asia tuntuu jo nyt kummalliselta, vaikka ecuadorilaisen perhe-elämän syövereihin en ole vielä päässytkään sukeltamaan. Uteliaisuus tuntuu onneksi vain kasvavan sen myötä, kun kuulee suomalaiselle korvalle erilaisia tarinoita. Varsinkin perhe- ja ystävyysuhteiden tärkeys paikallisten parissa vaikuttaa sydäntälämmittävältä.

Orientaatiossa kävi ilmi, että ecuadorilaiset ovat varsin kaunistapainen ja yhteisöllinen kansa. Vanhuksia kunnioitetaan, kaikkia autetaan ja perheen ja ystävien kanssa jaetaan kaikki. Myös ”machokulttuuri” on vähenemään päin ja naiset ovat vahvasti esillä mm. politiikassa. Ecuadorissa myös kosketetaan paljon. Tervehtiessä annetaan yksi suukko toiselle poskelle ja muutenkin jutellessa saatetaan koskettaa esimerkiksi hiuksia tai olkapäätä. Suomalaiselle oman tilan tarvitsijalle se voikin ensialkuun tuntua tungettelevalta. Luulinpa itsekin olevani todella sujut koskettelun kanssa, sillä hali on tullut annettua jos toinenkin, mutta yllätyin siitä, kuinka sitä oudoksuin. Jo parin päivänä aikana on kuitenkin tullut huomattua, että keskustellessa saatuja seläntaputuksia jää jopa odottamaan. 

Kauniit käytöstavat johtavat myös pitkiin keskusteluihin. Ecuadorissa ei nimittäin koskaan sanota esimerkiksi vastuuseen tai vaivaan liittyviä asioita eurooppalaiseen tapaan suoraan. Sitä voidaan vakuuttaa, että ”höpsistä teikäläisen tarvitsee mitään tiskejä laittaa koneeseen” tai  ”voit tulla kotiin monelta haluat”, mutta on todella tyypillistä, että ensialkuun kysymyksiin vastataan vain varman kohteliaasti, mutta seuraavana päivänä soitetaan jo vapaaehtoistyöntekijötä lähettävään järjestöön ja ihmetellään vapaaehtoisen tapoja. Myöskään vapaaehtoisen itse ei tule kysyä tai sanoa mitään suoraan, vaan ecuadorilaiseen tapaan hieman kierrellen. Suora ”töksäytteleminen” voi olla siis paikkallisille hämmentävää. Esimerkiksi annettiin keskustelu, jossa kannatti ensialkuun kysyä perheenjäseneltä kuinka hän voi, kehua hänen kauneuttaan tuona aamuna ja sitten kierrellen ja kaarrellen niin kauan kuin suinkin pystyy, viimein esittää ystävällinen kysymys koskien kompromisseja kotiintuloaikojen suhteen. Koetaan, että näin ratkaisun teossa molemmat osapuolet tulevat ”sopivasti vastaan.”  

Hui! Tämän kuultuani jännitän vielä enemmän huomisesta lähtien alkavaa espanjan kielen käyttöäni, kun suoran kysymyksen lisäksi sanakirjasta tulee läträtä esiin tuhansia kierteleviä täytesanoja. Eipä haittaa, sillä opinpahan paikallisen keskinäiskonfliktiviestinnän salat! Nauroimme erään tanskalaistytön kanssa, että jos kotimaassamme samalla tavalla kiemurreltaisiin asioiden kanssa, vanhempamme epäilisivät heti ensi alkuun meidän mouruavan heiltä rahaa tai muita hyötyjä. Turhautunut ”SANO NYT!” ei siis täällä kuulu keskusteluun.

Ecuadorilaiset ovat mainiota väkeä näin ensituntumalta. Eilen illalla paikalliset capoeira- ja salsaseuran miehet tulivat opettamaan meille vapaaehtoistyöntekijöille kyseisiä lajeja ja monet uteliaat järjestön työntekijöiden ystävätkin tulivat käymään leirirakennuksellamme. Varoittelivat, että Quiton keskustassa sijaitsevalla baarikadulla, ts. ”Gringolandiassa” ei kannata välittää, jos miehet sähisevät ja viheltelevät eurooppalaisille tytöille -ja pojillekin. Paikalliset eivät juurikaan käy siellä, mutta jotkut hurmurit eksyvät sinne ”helppojen eurooppalaisten perässä”. Vapaaehtoisten naurunpyrähdykset ja kauhistuneen kysyvät katseet saivat vastauksensa: ”that’s just the way it is.” Vakuuttelivat kuitenkin, etteivät kaikki ajattele gringoista näin, vaan eurooppalaisia pidetään täällä suuressa arvossa. 

Myös meidän vapaaehtoisten välisiä kulttuurieroja on naurettu läpi. Leiri koostuu enimmäkseen saksalaisista tai saksan kielisistä vapaaehtoisista, koska Saksan valtio kustantaa kansalaisilleen moisen kokemuksen näiden niin halutessaan. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat minä ja toinen suomalainen, islantilainen, tanskalainen, kaksi sveitsiläistä ja kaksi itävaltalaista. Tänään islantilainen tyttö Linda sekä minä ja suomalaispoika Simon pidimme esitelmät kotimaistamme. Naurun määrä oli valtava, kun Linda kertoi jääkarhujen lainehtivan jäälautoilla kerran vuodessa Grönlannista Islantiin ”syömään kaiken mitä eteen tulee” ja kuinka Islannissa on 13 joulupukkia, joista mm. yksi on ”ovenpaukuttelija” ja yksi ”tirkistelijä”. Erään joulupukin apurina toimii kissa, joka suuttuessaan syö ihmisiä. Minä ja Simon puolestamme opetimme kaikki sanomaan ”ärrän kierrän orren ympäri” sekä ”vesi hiisi sihisi hississä” -litaniat. Etenkin jälkimmäinen sai aikaan naurun remakkaa. Nauru yltyi, kun kerroimme yleisön pyynnöstä myös tämän litanian kirjaimellisen käännöksen. ”The water goblin hissed in the elevator” -tulkinta ei ehkä avannut kenenkään logiikan portteja, mutta nauru on kai sitäkin tärkeämpää? Myös tuttuihin väärinkäsityksiin törmättiin jälleen: Nokia ei ole Suomesta ja maassammeko ei muka ole jääkarhuja? Huumorintäyteinen ilta oman sekä toisen skandinaavisen kulttuurin parissa sai kuitenkin aikaan mukavan fiiliksen edetä kohti huomisesta lähtien alkavaa ”ecuadorilaistumista.” Se pitääkö orientaatiossa annetut kuvaukset ecuadorilaisten tavoista ja kulttuurista paikkansa, selvinnee varsin pian!

¡Hasta luego!