12.9.2013 kkupari

Viikko con abuelitas, viikonloppu en Baños!

Muutaman vapaaehtoisen kanssa vietetyn extreme-viikonlopun ja netin oikuttelun jälkeen, onnistuin vihdoin pääsemään koneen ääreen. Ilmoituksena siis kaikille, jotka ihmettelevät hidasta päivittelyäni: netti täällä elää omaa elämäänsä ja mm. vesisade saattaa katkaista sen. Mañana, mañana-asenne siis bloginikin kanssa, kulttuuriinhan tässä ollaan adaptoitumassa!;)

Viikonloppu tuli vietettyä siis Baños-nimisessä kaupungissa, joka on laakso aktiivisen Tungurahua-tulivuoren juurella, neljän tunnin ajomatkan päässä Quitosta. Baños on tunnettu sen tarjoamista mahdollisuuksista monenlaisiin aktiviteetteihin. Päädyimme kokeilemaan River raftingia eli koskenlaskua sekä Canyoningia , eli lajia, jossa retkeillään vesiputouksissa patikoiden, kiipeillen, hyppien ja uiden. Vaikka korkeanpaikankammo meinasi muutaman kerran putouksessa iskeä ja koskenlaskussa toisinaan pääsi tunnustelemaan veden lämpötilaa, kokemus oli mieletön! Tekisin molemmat retket uudestaan. Parasta seikkailussa oli mahtavien maisemien lisäksi oman sisäisen hiirulaisen kukistaminen. Koskenlasku oli paikoin niin hauskaa, että nauratti ääneen. Vesiputouksessa korkeanpaikankammoa todellakin koeteltiin, mutta jokaisen kiipeämisen ja laskun jälkeen olo oli mitä upein, kropassa virtaavan adrenaliinin johdosta. Teimme molemmat retket samana päivänä, välissä jalkapalloa järjestäjien kanssa pelaten. Urheilullinen päivä tuli todellakin tarpeeseen, kun ecuadorilaiseen ruokapöytään kuuluu hiilihydraatit toistensa perään (samalla lautasella peruna ja riisi esiintyy yleensä yhdessä ja keiton sekaan tykätään viskaista popcornia). Iltaa jatkettiin Bañosin keskustassa, missä aamuisin rauhalliset kadut räjähtivät yöelämän vilinäksi.

Sunnuntain paluu-bussimatkalla sai taas osakseen aitoa ecuadorilaista meininkiä. Edessämme istuva vanhus pisti bussissa tupakaksi kenenkään siitä piittamaatta ja hetken päästä keski-ikäinen nainen otti muovipussista esiin koiranpennun! Jo muutenkin kummallisen bussimatkan vuoksi tämä sai minut ja erään tanskalaisen vapaaehtoisen räjähtämään nauruun. Myös omistaja nauroi ääneen, kun näki meidät hahattamassa. Sen lisäksi, että bussissa pääsi tupakoimaan passiivisesti ja kuuntelemaan koiran murinaa, erään matkustajan kännykästä raikasi tämän ecuadorilaiset mielikappaleet, joten unta oli turha toivoa saavansa. Ecuadorilaisessa bussissa ei kannata koskaan odottaa nautinnollista matkaa, vaan meteli on kova, paikalliset kulkevat bussissa edestakaisin kuin lentokoneessa konsanaan ja parhaimmillaan joku saattaa istuutua syyliisi (miltei ainakin). Bussimatka kuitenkin kannattaa, sillä matka kaupungista toiseen maksaa vain dollarin per tunti.

Maanantaina pääsin taas projektin ääreen. Työskentelen kuukauden verran ecuadorilaisessa vanhainkodissa abuelitojen, eli mummojen kanssa, kunnes siirryyn lokakuussa varsinaiseen projektiini lasten pariin.

Työpäiväni vanhainkodissa on lyhyt, mutta rankka. Suurin osa vanhuksista on jo hyvin vanhoja, joten kunto on suurimmalla osalla kaukana hyvästä. Lähes kaikilla on mielenterveysongelmia, muutama on sokeita ja pari kuuroja. Puolet istuvat pyörätuolissa. Projekti on nunnien ylläpitämä ja tietojeni mukaan kyseessä ovat vanhukset, joilla ei juuri omaisia ole. Sen huomaa, sillä abuelitat tulevat hyvin pienestä iloiseksi: Moni haluaa halata ja pitää kädestä. Osa nauraa ääneen kun heille hymyilee. Päivät ovat omalta osaltani sekoitus hyvää ja huonoa mieltä: On ihanaa saada vanhukset nauramaan, mutta toisaalta tuntuu etten voi enää auttaa heitä mitenkään. Nunnat ovat kuitenkin riehakkaita ilopillereitä. Vanhusten lisäksi, myös minä nauran monesti ääneen heidän touhuilleen. Periaatteena heillä ei suinkaan ole pitää vanhukset etäisinä asiakastyylisinä potilaina, vaan jokainen vanhus on heille tuttu kuin oma isoäiti.

Projektirakennus ja sen työntekijät ovat hyvin katolisia. Jokaisella seinällä on Äiti Teresan, Neitsyt Marian tai Jeesuksen kuva ja pihaa koristaa Äiti Teresan patsas. Myös abuelitoista suurin osa on hyvin uskonnollisia: tekevät ristinmerkkiä usein ja rukoilevat ääneen. Ruokailu aloitetaan aina rukouksella ja jälkeenpäinkin muistetaan antaa yläkerran Herralle ja tämän ystäville suurkiitos. Jotkut abuelitat sanovat minulle peruskiitoksen sijaan: ”Jumala maksaa sinulle palkan.”

Aina mummotkaan eivät kuitenkaan ole hyvällä tuulella, vaan mm. viikko sitten pientä draamaa syntyi, kun eräs mummo nipisti toista ja sai tämän itkemään. Ensimmäisenä työpäivänäni sain mehut päälleni eräältä hieman impulsiivisemmalta persoonalta, joka kuitenkin hymyili jo iltapäivällä ja halusi tanssia kanssani musiikin tahtiin. Työ on kuitenkin monin tavoin antoisaa ja viihtyisin tässä projektissa pidempäänkin.

Hommia siis riittää ja kuukausi on kulunut hujauksessa. Vielä on 11 jäljellä ja toivon niihin mahtuvan paljon lisää jaettavaa teillekin!

Bañosin kaduilla