Viimeisiä ajatuksia Konnusta ja sen ulkopuolelta
Kahden viikon päästä olen Suomessa. Outoa. Hullua. En osaa vielä oikein kuvitellakaan miltä saapuminen takaisin Suomeen tuntuu kokemusrikkaan vuoden jälkeen. Toki on ihana nähdä perhe ja kaverit pitkän ajan jälkeen, mutta Ecuadorin ja Suomen kulttuurit ovat kaukana toisistaan. Odotettavissa on siis shokkihoitoa kerrakseen. Yikes!
Eilen saavuin takaisin kotikylääni viimeisten reissailujen jälkeen. Reissasin reilun kahden viikon aikana rannikolla sijaitsevalle pienelle boheemille rannalle nimeltä Canoa, lämpimään suurkaupunkiin Guayaquiliin, raikkaaseen superkauniiseeen Vilcabambaan ja palasin hetkeksi Cuencaan, Eurooppamaiseen hipsterikaupunkiin, jossa jo olen ehtinyt käydäkin. Reissu oli vain kahden viikon mittainen, mutta tuntui pitkältä ajalta. Oli ihana reissata kerralla paljon, kun yleensä reissut ajoittuvat vain viikonlopuille. Olo oli iloinen, mutta haikeakin – tätä kaunista pientä maata tulee kova ikävä!
Kun tulin Ecuadoriin vajaa vuosi sitten, moni kertoi Ecuadorin olevan kuin koko Latinalainen Amerikka pienessä paketissa. Ja sitä se todella on! Pikku Ekviksestä löytyy alkuperäiskansaa, rantakylien hippejä, espanjalaishenkisiä kirkkoja ja rakennuksia, viidakkoa, laamoja ja kolibreja, rikasta ja köyhää, pientä ja suurta, lämmintä ja kylmää. Ecuador jakautuu kolmeen osaan, rannikkoon, vuoristoon ja viidakkoon, joista jokainen on aivan oma maailmansa.
Canoa, Guayaquil ja Cuenca olivat kaikki kauniita paikkoja. Canoa on pieni hiljainen rantakylä, jossa näki sekä paikallisia että turisteja nauttimassa Tyynenmeren aalloista. Guayaquil on hektinen suurkaupunki, jonka läpi kulkee jättimäinen joki, jonka ympärillä sijaitsee paljon kauniita paikkoja. Guayaquil on kuitenkin vaarallinen, joten yöllä on hyvä kuleksia vain julkisilla paikoilla, syrjäkatuja vältellen. Cuenca on toinen suurkaupunki, mutta boheemimpi ja siksi siellä pystyykin bongaamaan hipsterin jos toisenkin. Cuenca on hyvin länsimainen kaupunki, josta tulee mieleen Madrid, Lissabon tai Barcelona.
Sydämeni kuitenkin vei Etelä-Ecuadorissa, lähellä Perun rajaa, sijaitseva Vilcabamba. Maisemat ovat superkauniit, ilma lämmin ja kylä hyvin kaunis ja siistinä pidetty. Vilcabamba tunnetaan kuitenkin sen suuresta gringoväestöstä, sillä kauniit maisemat houkuttelevat eläköityviä jenkkejä, brittejä ja ausseja asettumaan suloiseen laaksoon ja sen rinteille. Englantia siis kuulee, ehkä hieman liikaakin, jokaisella nurkalla. Maisema on kuitenkin niin kaunis, että punakat gringot eivät pääse häiritsemään mieltä.
Vilcabambassa on hyvin edullista vuokrata hevonen ja ratsastaa vuorien rinteitä pitkin vesiputoukselle tai lähellä sijaitsevaan Podocarpus kansallispuistoon. Itselläni on yhä reidet räjähtämispisteessä ratsastusreissulta, mutta se oli todellakin sen arvoista. Henkeäsalpaavat maisemat saavat unohtamaan itsensä kauneudellaan. Tuuri ei kuitenkaan ollut parhaimmasta päästä Vilcabamban reissulla, sillä ratsastuksen jälkeisenä päivänä samat polut ja metsät , joissa eilen olin nauttinut maisemista hevosen selässä, syttyivät palamaan. Vaikka tulipalo masensikin paikalliset asukkaat, näytti se varsin upealta yön pimeydessä. Kylän yläpuolella sijaitsevasta kukkulasta paloi noin puolet pois. Paikallisten mukaan kyseessä oli tuhopoltto.
Reissuelämysten jälkeen, palaaminen jo kodilta tuntuvaan Collaqui:iin tuntui kuin palaisi Kontuun. Samat knallihattuiset papat ja mummot istuvat omilla paikoillaan ja tujottavat yhä vuoden jälkeen pitkään reissulta palaavaa gringaa, toivotellen tälle kuitenkin hyvät huomenet. Kaikki on rauhallista ja paikalliset hoitavat iloisesti omia tuttuja rutiineitaan lehmien paimentamisesta taksin ajamiseen. Kiva tulla takaisin ja viettää viimeiset kaksi viikkoa ”kotona”.
Nyt ei auta kuin iloita viimeisistä hetkistä suloisessa ”ekviksessä”. Talo, joka oli aluksi suuri shokki länsimaalaiselle pellavapäälle, on nyt koti, jonka jättäminen tuntuu hyvin raskaalta. Perhe joiden puheesta en ymmärtänyt aluksi mitään, jakaa nyt kanssani tarinoita espanjaksi. Kummallisen paljon asioita on ehtinyt tapahtua vuodessa. Enemmän kuin osasin ikinä odottaa. Ja siitä, olen superkiitollinen.
En kuitenkaan osaa eritellä mitä olen tarkalleen kokemuksen aikana oppinut, se selvinnee kun palaan Suomeen. Aavistan jo kuitenkin nyt, että sydän on paisunut entisestään, ja tehnyt sinne paikan pienelle ekvikselle, sen kulttuurille, luonnolle ja ihmisille. Maailmassa on uusi paikka, jonne olen on aina tervetullut takaisin. Ikuinen kiitos siitä, ihana, rakas Ecuador. Alkaa olla aika tulla vuorelta alas.
Certainly, travel is more than the seeing of sights; it is a change that goes on, deep and permanent, in the ideas of living.
– Miriam Beard