How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard
Huhhuh. Nyt on sitten nekin jäähyväiset (hetkeksi) sanottu, itkut itketty ja viinit juotu! Oli ihan mahtavat läksiäiset, melkein kaikki rakkaat ystävät oli paikalla juhlimassa sitä, että pääsevät minusta eroon. Olen otettu.
On tosi vaikea kuvailla eilisen päivän tunteita, ne kun on koko ajan ihan ristiriitaisia. Kävin sanomassa isovanhemmille heipat jo aamupäivällä ja automatkalla sinne aurinko paistoi ihan täysillä, radiosta tuli mukavan vauhdikasta musiikkia ja ihmisiä ei ollut juurikaan vielä liikkeellä. Tiellä oli paljon naakkoja, jotka lehahteli lentoon juuri oikeissa kohdissa musiikkia ja vaan hymyilin niin leveällä virneellä kuin suu antaa myöten, kun päivä alkoi niin upeasti. Tuntui juuri siltä, että siitä päivästä tulisi ihan mieletön. Mun isovanhemmat lähetti lapsenlapsensa matkalle maailman ääriin yhtä iloisina, kuin minä olin sinne mennessä. Aika niiice. Rakastan niitä.
Kotona olikin sit täysi hulina päällä kun siivottiin ja oli muuta perustylsää juhlien valmisteluun kuuluvaa puuhastelua ohjelmassa. Kavereitakin alkoi heti klo 18 tulla paikalle mikä oli hyvä, halusin ehtiä vaihtaa kaikkien kanssa edes muutaman sanan. Olin vakaasti päättänyt, että en itke. Oikeasti olen oikea supervollottaja: liikuttavat elokuvat, missä eläimet kärsivät tai kuolevat ovat ihan kamalia, lohduttomat ihmiskohtalot tai kadehdittavat rakkaustarinat saavat kyynelkanavat tulvimaan. Minut voi kutsua myötäitkijäksi kenen häihin tahansa, olen aina vain niin onnellinen toisten puolesta. No, kuitenkin, päätös olla itkemättä kesti ehkä tunnin ja sen jälkeen vollotinkin koko kotonaoloajan. Naurettavaa sinänsä, koska itkeminen A) ei helpota yhtään mitään, B) tekee silmät punaisiksi, meikit leviää ja pää tulee kipeäksi ja C) olen silti päättänyt lähteä ja murehtiminen tai itkeminen ei sitä estä.
Olen aina tiennyt, että mulla on ihania ja välittäviä ihmisiä ympärillä, mut on pakko sanoa että tää reissu tuntuu lähentäneen kaikkia ystävyyssuhteita. Nämä lähipäivien viimiset hetket kavereiden kanssa on olleet ihan järjettömän iloisia hetkiä. Olette rakkaita. Kukaan ei varmaan jaksaisi kuunnella minun matkasuunnitelmia, tai elää mun kanssa tunneskaalaa ”yli-innokas, kauhu, paniikki, jännittää” yhä uudestaan ja uudestaan, mutta hienosti olette ainakin esittäneet! Ikävä tulee kaikkia yhteisiä hetkiä, meidän omia juttuja, höpöttelyä, ihan vaan olemista, hymyjä ja nauruja ja sitä, että olette aina olleet siinä jos olen tarvinnut. Ettehän te kaukana ole nytkään, muistakaa kirjoitella, lukea tätä blogia (ja muistuttaa jos en ole kirjoittanut hetkeen…) ja tietysti skypetellä. Yritän kuvata videopätkiä ja valokuvata paljon, selviätte ikävästä muistamalla ”aaaivan se olikin noin hölmö”.
Tänään on tasan kuusi päivää lähtöön, päivä on ollut pitkä ja tylsä. Vapaapäivät ei aina ole minua varten, ainakin täytyisi olla jotain erityistä tekemistä niin viihtyisin. Nyt jatkan elokuvailtaa koko perheen kanssa, rakastan muuten näitäkin. Alla kuvat eilisistä läksiäisistä.
Halauksia.
