Hellouuu ystävät ja muut lukijat! 

Olen nyt ollut täällä japanissa viikon ja nauttinut joka hetkestä. Koti tuntuu kodilta, täällä on hyvä olla ja meillä on ollut tosi hauskaa yhdessä perheen kanssa. Koko viikonloppu on ollut tosi kiva, käytiin Umeda Sky Buildingissa jätskeillä ja katselemassa maisemia. Sinne maksaa sisään aikuiselta 800 jeniä, eli suurinpiirtein 7e. Maisemat oli tosi hienot ja olenpahan nähnyt ainakin yhden nähtävyyden täältä. Käytiin Hep5 -tavaratalossa olevassa maailmanpyörässä, tässä(kin) tavaratalossa on seitsemän kerrosta ja kauppoja ihan valtavasti. Mentiin syömään Shinsaibashille paikkaan, jossa kaikki annokset maksoi alle 300 jeniä, eli alle 3e. Valittiin kaikenlaista erilaista syötävää pöytään, (kuten täällä on tapana, ja sitten kaikki syö niistä yhdessä) kanaa, edamameja (soijapapuja), talon perunasalaattia (NAM), erilaisia salaatteja, pekonin sisään käärittyä riisimassaa yms. Koska oli lauantai, lasi viiniä kuului asiaan haha.

Olin päättänyt, että lähden lauantaina taas katselemaan paikkoja, ottamaan lasin pari viiniä jne. Sain vinkin yhdestä pubista, jota pitää amerikkalainen pariskunta. The Westside oli ihan täynnä ihmisiä, live -musikki soi, ja paikka oli tosi kiva muutenkin. Siellä tuli vietettyä koko ilta ja minulla oli niiin hauskaa. Ihan mahtava lauantai. Ja muuten, pääsin heti perille, enkä eksynyt. Onneksi en ole ainoa joka kulkee ympäriinsä Google Maps auki puhelimessa, monet paikallisetkin tekevät niin. Eksymisestä päästäänkiin näin jälkikäteen ihan hauskaan tarinaan perjantailta. 

Lähdin ”seikkailemaan” ympäri kaupunkia (äiti ÄLÄ lue seuraavaa) yksin ja voi apua. Kävin Shinsaibashilla katsomassa menoja ja lähdin kävelemään Daimarua ympäri ämpäri ja pian olo oli kuin pesukoneessa pyörineellä, ilmansuunnat, tutut maamerkit ja kaikki olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ei siinä, pidin (tai luulin pitäneeni) koko ajan kartalla tutun metroaseman, ja luulin pyörineeni tässä melko lähellä kotia koko ajan. Mmmm ei. Yhtäkkiä sijainti -pisteeni pomppaa 30min kävelymatkan päähän kotoa, pian taas uudelleen johonkin, josta oli 17min kotiin ja sitten piti tunnustaa itselleni että olen vähän hukassa. Pikkuinen paniikki meinasi tulla, koska aina kun kävelin mapsin osoittamaan suuntaan tuntui, että menen aina vain kauemmas kotoa. Laitoin viestiä kotiin, nollasin mapsin, rauhoituin ja toivoin, että taskuwifissä riittää akkua kotiin asti. Tunnin kävelin edes takaisin ja pääsin kotiin lopulta. Onneksi olin syönyt, minulla oli matalat kengät (on ainakin nyt hyvin sisäänajetut…) ja täällä on ilmeisen turvallista ja paljon kaikkea katsottavaa. Todettakoon, että maailma on Google Mapsilla pikkuisen parempi paikka ja tämä tyttö hieman paremmin kartalla kapupungista jossa asuu. Isot tiet, kanaalit yms. on ihan hyvä painaa mieleen, hehe. Jos joku tästä nyt kauhistui ja ajattelee, että luoja, noin kokematon tyttö maailmalla, eikä perusasioita eksymistä estäen tiedä, niin ei hätää! Nyt tiedän. Toisaalta, en osaa lukea karttaa kotkassakaan, helsingistä puhumattakaan vaikka olisin turvallisesti lämpimässä autossa, joten uutta tämä ei läheisilleni ole. Ehkä tämä taito karttuu tässä reissun edetessä.

Kävin ennen eksymistäni syömässä jossain Daimarun lähellä pienessä pubi-tyylisessä paikassa. Asiakkaita oli lisäkseni kolme ja kaikki alkoivat heti kyselemään mistä olen, kun sain eteeni englanninkielisen ruokalistan ilmeisesti ihonvärin tms. perusteella. Osoitin lähellä istuvan naisen ruokaa ja sanoin ”kore” = toi. Hahaha. En muistanut mitään ruokasanastoa japaniksi. Kuvaa ruuasta ei ole, hups. Erilaisia mereneläviä siinä kuitenkin oli friteerattuna. Kun kerroin pubin asiakkaille olevani suomesta, he pyysivät heti nähdä kuvia meiltä ja niitä minulla oli muutama tallella puhelimessa, talvelta tosin. Hämmästelyä ja ihmettelyä sain osakseni, hurjaa eksotiikkaa haha. Englantia ei kukaan osannut kuin sanan sieltä ja toisen täältä, joten kommunikointi oli hieman hankalaa, sujui kuitenkin jotenkuten. Viini oli ihan ok ja maha tuli täyteen, siinä ne pääasiat. Ruoka ja viini maksoi hmm 3000 jeniä eli 23e. Halvemmallakin varmasti olisi päässyt, en vain jaksanut etsiä. Sain kotona ”lahjaksi” lasten syömäpuikot, joilla voi hyvin harjoitella puikoilla syömistä, vaikka pärjäänkin puikoilla jo ihan kohtalaisesti. Nuo puikot on ostettu vahingossa, ne on vasenkätisten eli sopivat minulle. Lapset on oikeakätiset, nuo oli ylimääräiset, aika söpöt.

Alla on kuva pätkästä Shinsaibashilla olevasta Dotomborin ostoskadusta, joka näyttää loputtomalta ja sitä se onkin, pituutta tällä kadulla on useita kilometrejä. Sunnutaisin ihmisiä on ihan älyttömästi, kuva on öö ehkä keskiviikolta.

Otin teille kuvan metrosta yhtenä aamuna, ihmisiä oli ihan valtavasti liikkeellä taas, niin kuin aina aamuisin. Joskus emme edes yritä tunkea ensimmäiseen metroon joka tulee, vaan odotamme pari minuuttia seuraavaa. Välillä hymyilyttää, kun ihmiset tunkevat ihan täpötäyteen metroon niin, että nenä liimautuu kiinni lasiin ja ovet mahtuvat juuri ja juuri kiinni. Kai kaikilla on aina vain niin kiire. Alempana on kuva Umedan metroasemalta yhtenä saiteisena päivänä, metroasemalta jossa odottelen koulubussia arkisin. Täällä on kaikilla sateenvarjot, otin siitä teille kuvan koska suomessa tuntuu, että vaikka sataa, liikutaan ilman sateenvarjoa koska se vie tilaa jne. Täällä kaikilla on ”isot” sateenvarjot kahvoineen kaikkineen. Minäkin ostin perjantaina sateenvarjon, sellaisen perustylsän läpinäkyvän jollainen on monella muullakin, en sitä hienoa punaista jonka olisin halunnut koska niitä ei enää ollut. 

Halauksia kaikille sinne kotiin! Minulla on tulossa aika kiireinen ja pitkä viikko, yritän kuitenkin ehtiä kirjoitella kuulumisia tänne. Tajusin muuten äsken, että nämä on ensimmäiset kuvat blogissa minusta itsestäni, onpa hassu juttu hahaha. Ajattelin että unohditte miltä näytän, no tältä edelleen. Muuten, minulla on kuulemma ihanan silkkiset hiukset (eli hiusten ohuutta taitavat tarkoittaa haha), outo pystynenä, ihana suomalainen hymy, iloiset silmät ja aurinkoinen olemus. Sain itsestäni tällaisen analyysin eilen The Westsidessa vanhalta japanilaiselta mieheltä, muut siellä olivat samaa mieltä. Kiitos ja kumarrus, terveisin pystynenäinen aurinko japanista. Pusuja.

*kalikalikali* I’m freezing. 

Parina viime päivänä on ollut ihan älyttömän kylmä. Siis +10 astetta, mutta tuulee kovasti ja vettä tihuttaa ajoittain. Suomi tulee mieleen ihan liian usein tällaisella kelillä. Minulla on mukana kaksi takkia, mutta minusta tuntuu, että näytän tylsälle, tavalliselle, idjootille ja sitä rataa. Rakastan heti sitä miten osa ihmisistä täällä pukeutuu. Naisellisesti tai rennosti olisi niin ihana osata pukeutua, korkkarit täällä on melkein kaikilla naisilla joka päivä jalassa. Toisaalta sellaisia ylilyöntejäkin näkee aika paljon. Muistan maanantaiaamuna kun käveltiin metrotunnelissa, vastaan tuli pelkkiä pukumiehiä salkut kädessä, melkein kopioita toisistaan. Hihittelin itsekseni asialle.

Tavallaan minulla ei kai ole mitään sanomista mihinkään, en todellakaan ymmärrä muodista yhtään mitään, eikä blogini todellakaan tule edes raapaisemaan muotimaailman pintaa. Omasta mielestäni olen suomessa pukeutunut ihan ok hyvin ja tilanteisiin sopivasti (en kiellä, etteikö ongelmia olisi ajoittain ollut) ja minulla on ollut suhteellisen varma olo ulkona ollessani. Nyt yritän miettiä, että kai joku tässä maassa tylsyyttäkin arvostaa. Hahaha. Joka tapauksessa voidaan nyt yhdessä päättää, että simply the best, kestän ehkä hetken sillä ajatuksella. En vain pystyisi panostamaan pukeutumiseen täällä millään tasolla, koska olen varmaan liian isokokoinen kaikkiin vaatteisiin (en ole uskaltanut mennä edes sovittamaan mitään ihanaa, vielä…), paluuta jo miettien matkalaukussa ei todellakaan ole tilaa ylimääräiselle (ok ostan kyllä lisää matkatavaratilaa, mutta siis tilaa ”EI” ole), ja tärkeimpänä asiana: tehtäväni on hoitaa lapsia ja ulkoilla, mukana on jatkuvasti jättimäinen käsilaukku kaikelle pakolliselle tavaralle, joka on mukana ihan jokaisena hetkenä lasten kanssa, sekä rattaat (jotka luojan kiitos menevät kasaan!!). Eli käytännöllisyys ja yksinkertaisuus kunniaan, JEE! Juoksen myös joka arkipäivä rattaiden kanssa metrotunnelin portaita ja käytäviä pitkin edes takaisin, korkkarit olisivat siis painajainen, vaikka ihania ovatkin.

Taas mukana on ihan satunnaisia otoksia sieltä täältä, lasten kanssa kun ehdin juuri ja juuri puhelimella kuvan sieltä toisen täältä ottaa. Kamera on kyllä lähes aina mukana, ainakin silloin jos olen yksin liikenteessä. Alla on kuva Umedan metroaseman ulkopuolelta, jossa käyn päivittäin koulubussin takia. Reitti on Shinsaibashi – Hommachi – Yodoyabashi – Umeda. Metrotouhu ja reitti ja kaikki semmoinen alkaa kyllä olla jo tuttua, osaan ostaa lipun ja toimia muutenkin asianmukaisesti erottumatta niin länsimaalaisena tavoiltani. Ainakin oletan näin, haha. 

Tämä kuva on kahdeksankerroksisesta elektroniikka yms. kaupasta, Yodobashista. Siellä on siis ihan kaikkea, mahdollista ja mahdotonta. Katsokaa nyt tuota kuvaa, takaseinääkään ei näy. Kauppa jatkuu joka ilmansuuntaan ylös, alas, sivuille ja ympäri ja mietin taas hetken mistä pääsen ulos. Käytiin siellä tänään kun odotettiin koulubussia, oltiin lämmittelemässä. Ostin puhelimeen uuden kuoren, maksoi 8e. Valinnanvaraa olisi ollut vaikka millä mitalla, otin tylsästi ja tapoihini sopien pelkän kirkkaan kuoren kultaisilla hileillä, erottuu iPhone 5s kultainen kuori kauniisti, tsihihi.

Tänään oli hauskaa, kun odoteltiin koulubussia tässä aseman yläpuolella, ohi kulki saksalaisten turistien lauma. Minua harvemmin kukaan aasialainen tuijottelee, tummat hiukset ainakin selittää vähän. Länsimaalaiset kuitenkin tuntuvat bongailevan toisiaan ja ihmeellisiä katseita ja selvästi ”hyvä veli” -tyylisiä tervehdyksiä on tullut muutama vastaan. Palatakseni saksalaisiin, saatiin lapsen kanssa kovasti hämmästystä aikaan. Istuttiin ja syötiin välipalaa, ei sen kummallisempaa. Oltiin vaan kai niin ”kotoisissa” tunnelmissa, eikä turistimatkalla suut auki hämmästelemässä. Hajimete desu – olen täällä ensimmäistä kertaa.

Tähän loppuun voinkin sitten purnata asiasta ärsyttävästä eli siitä, etten saa täällä kaikkia kuviani jaettua. Monta hyvää kuvaa olisi, mutta portaali kääntää pystysuuntaisesti otetut kuvat (puhelimella ja kameralla otetut) vaakatasoon. Mistään en löydä apua tähän, vielä en ole ottanut tarjoajaan yhteyttä. Raivostuttaa kun on hyvä kirjoitusboogie päällä ja fiilis menee japanilaisen vessanpöntön viemäristä alas. Ainiin, siitä täytyykin ottaa kuva joskus jossain. Meillä ei tässä kotona ole mitkään kovin ihmeelliset wc:n käsinojan painikkeet, siitä en viitsi kuvaa ottaa. Ajatuksena kuitenkin se, että kädet voi pitää siististi sylissä toimituksen ajan, pönttö hoitaa homman. Ja ei, en ole vielä kokeillut, jos jotakuta kiinnosti. Hahaha.

Jos teitä ärsyttää blogin ulkoasu, niin ei voi mitään. Nyt tärkeimmältä tuntuu kirjoitella asioita muistiin ja tutustua paikkoihin, bannerin kyhäämiseen tai tekstin fontin valintaan menevä aika on käytössä paljon tärkeämpään. Jos edelleen häiritsee karu ja tylsä ulkoasu, niin tykkään itse simppelistä lookista, tärkeimmät asiat erottuvat ja mihinkään ei kyllästy. Voit muuten kokeilla tätä bloggailua, on aika työlästä suunnitella edes vähän suuntaa mistä kirjoittaa, yrittää valita, muokata ja sijoittaa kuvia jotenkuten tekstiin sopivaksi tai edes löytää aikaa tähän. Tänäänkin olisin ollut nukkumassa jo tunnin, mutta valitsin mielummin tämän. :–) 

Olisi myös kiva osata japania vähän enemmän. Nyt tuntuu, että hoen niitä muutamaa sanaa joita osaan koko ajan. Ok, talon vahtimestarille, siivoojalle, japanilaiselle lastenhoitajalle ja kaupan kassalle tulee sanottua päivittäin ohayō gozaimasu – hyvää huomenta, kon-nichiwa/konbanwa – päivää/iltapäivää, dōmo arigatō – kiitos, ja sumimasen – olen pahoillani, ja se on luonnollisesti hyvä. Täytyy yrittää opetella enemmän, kun pääsee jonkinlaiseen päivärytmiin siivoamisen, ruuanlaiton ja lastenhoidon kanssa. Torstaina 16.4 alkaa englanninkielinen muskari, se on aika kiva juttu. Alla vielä kuvat Umeda Sky Buildingista (alin kuva), sekä Umedan ympäristöstä. Ihan huippukivan oloista aluetta. 

Toivottelen sinne kaikille hyvät yöt, kello on täällä nyt 21:55. Pusuja ja haleja.

-Essi