Heti alkuun pahoittelut jättikokoisista kuvista, joku meni nyt pahasti pieleen enkä osaa korjata sitä, haha. Tänään oli ”viimeinen” työpäivä, selvisin siitä itkemättä ja herkistymättä! Taas on semmoinen olo, kuin ei olisi töissä ollutkaan, ajatukset oli siellä ja sitten ei kuitenkaan. Voin tunnustaa, ei ne olleet oikein missään, tiedättekö sillä tavalla kunnolla, niin kuin yleensä työpäivisin. Mietin tänään aamulla, mitä kaikkea ihmisellä voisi tulla ikävä, ja niitä asioita tuli mieleen aika monta. Yritin miettiä sellaisia ”ei niin itsestäänselviä” asioita, koska luonnollista on ikävöidä perhettä, ystäviä, työkavereita, kotikaupunkia, suomen kesää ja jäätelöä, kuivaa ja kylmää omenasiideriä, lokkien ääniä ja sen sellaista.

Ihan tavallisista asioista ikävä tulee varmaan jugurtteja (maitotuotteita voi kuulemma olla aika hankalaa löytää), uunissa valmistettavia ruokia (tiesitkö, että Japanilaisen peruskeittiön (tai ainakin meidän Japanin keittiön) kodinkonevalikoimaan kuuluu riisikeitin, mikro ja liesi, ei uunia!) ja oman pyykinpesuaineen tuoksua vaatteissa. Haha ja kun Kotkassa asumista miettii niin varmaan sitä, kuinka on tottunut elämään mahdollisimman hankalasti. Esimerkkejä: ruokakauppatavarat = yksi kassi, koska et jaksa kantaa enempää ja joudut kävellä ainakin kilometrin kotiin (uusi kauppareissu edessä seuraavana päivänä, jippii…), odotat bussia useita kymmeniä minuutteja jos edellinen meni jo, tai perjantainen baarireissu kun  selviää karu totuus, siellä ei ole juuri ketään. 

Kun kaikki matkatavarat on pakattu, ystäviä ja työkavereita halattu riittämiin (minut tuntien ei silti koskaan riittävästi…), alkaa lähtö tuntua oikealta ja todelliselta. Se on ihan oikeasti huomenna. Maanantaina menin töihin ja lähes kaikki vastaantulleet ihmiset toivottivat ”hyvää ja turvallista, elämyksellistä matkaa, jos ei vaikka täällä enää nähdä”. Ihan mieletön fiilis siitä, miten kaikki muutkin on yhtä innoissaan tuosta reissusta. Iso kiitos kaikille kannustajille! Ja voi kyllä, jännitän reissua. Aika paljonkin. Päällimmäisenä ajatus on kuitenkin pelkässä innostuksessa ja odotuksessa. Räntäsateet riittävät minulle. 

Sitten on niitäkin tunnelmia kun tuntuu, ettei kello liiku eteenpäin ollenkaan, täällä Kotkassa ei tapahdu mitään, istun huoneessani suomi-japani-suomi sanakirja kädessäni ja mietin, mitähän ihmettä sillä teen, minne olen menossa ja miksi kaikki sanovat heihei kun teen töitä ihan samalla tavalla kuin muinakin päivinä. Jumppavalmennettavat tytöt antoivat kortin (yllä^), ja en kai vieläkään tajua, etten näe niitä pieniä muruja enää, ainakaan puoleen vuoteen. Käytän täällä talvi-/kevätsadevaatteita (mitä ne on? ”kevätsadevaatteet”!?), matkalaukussa taas on ihanaia kesämekkoja, ballerinat, aurinkolasit, käsilaukku, bikinit ja kaikkea muuta lämpimän kelin vaatetta. Ok, on takki ja pitkiäkin housuja, vielä voi olla viileää… On aika hankala asennoitua edes tältä pohjalta muutokseen, kun kaikki tavarat ihan todellakin on pakattu.

Viimeinen ilta menee perheen seurasta nauttien, hyvää ruokaa ja lasi viiniä, olemista ja sauna. Pysykäähän mukana, yksin voi olla aika tylsää matkustaa (tai mistä minä tiedän, ehkä matkustan jatkossa pelkästään yksin heh), ainakin jos ajatuksia ei voi jakaa kenenkään kanssa. Kyllä bittiavaruus voi olla ihana seuralainen!