Pari asiaa isoäidistäni

Isoäitini puhui puhelimessa aina vähintään tunnin mutta aloitti silti joka kerta puhelun sanomalla ”ei minulla nyt mitään asiaa ole.” Tässä olen tänään isoäitini sukua: ei mitään asiaa, mutta suunnaton tarve olla silti äänessä. Kuin olisin kyvytön, epätoivoisesti pätkiksiä Kalliossa syövä Beckett: ei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla pakko ilmaista. Isoäiti oli tämän ilmaisemisessa ehkä vähän taloudellisempi, mut hyvä yritys, Beckett.

Toinen isoäitini kyky oli koittaa käsin perunoiden kypsyyttä kiehuvasta vedestä. Se oli epäilemättä niitä maagisia kykyjä, joita ihminen saa aina kun on tuottanut maailmaan uuden sukupolven. Sama kuin äitini ikäisten äitien kyky saada kaikki leipomukset onnistumaan. Jos tuon saa aineettomana kiitoksena uuden elämän tuottamisesta, menettääköhän toisten tappamiseen syyllinen jotain? (Paitsi sielunsa, sillä kuten viime tunnilla todettiin, tässä blogissa lähdetään nyt siitä että sielua ei ole. Toisten blogit käynnistyvät uudesta asunnosta, toisten lapsettomuudesta, minun tästä. Ja leivoksista. Tänä perjantaina puuttuvat molemmat, sekä sielu että leivos.) Menestyksekäs kenraali ei sodan loputtua enää koskaan saa leipätaikinaa nousemaan. Kansanmurhan orkestroinut pakenee Etelä-Amerikkaan ja elää siellä melko onnellisena, mitä nyt yrityksistään huolimatta ei koko loppuelämänsä aikana onnistu neulomaan villasukan kantapäätä.

PS. Lähetin työhakemuksen ja heti joku alkoi ilotulittaa. Tämä tuntuu vaivannäköön nähden paljon asiallisemmalta vastaukselta kuin se standardi ”saimme hakemuksesi ja tuhat muuta, palaillaan, moido.”