Leonard laulaa

Kuten kissa tuo kuolleen hiiren ihmisensä tyynylle, minä tuon elämäni ihmisille Leonard Cohenin musiikin. Ei siitä tarvitse pitää, mutta välillä haluan tarjota parasta mitä tiedän.

Jos haluaa, voi tässä kohtaa kuunnella Suzannen, joka aloittaa vuoden 1975 Best of Leonard Cohen -kokoelman, joka puolestaan on levyistä paras.  Siis kaikista maailman levyistä. Elämäkerrallisesta Cohen-katsauksesta kiinnostuneille suosittelen Guardianin artikkelia, musiikillisesta katsauksesta kiinnostuneelle puolestaan Nuorgamin pätevää, joskin adjektiivien pahasti ryydyttämää versiota. Kunhan ei osta sen kuvaa Cohenista ihan helvetin vakavana ja dramaattisena tyyppinä.

Vakavien nuorten miesten kirjoituksissa Cohen on yleensä helvetin vakava ja dramaattinen, ja parhaimmillaan vielä ihailtu esimerkki naisia toiseuttavasta miestaiteilijasta. Pitäisikö uskoa? Nääh. Cohenin teksteissä kertojalla on usein pyrkimys olla vakava ja dramaattinen, mutta myös alakuloinen tietoisuus siitä, että pieleen se kuitenkin menee. I lit a thin green candle / to make you jealous of me / But the room just filled up with mosquitoes / they heard that my body was free.

Ei Cohenin lyriikoista toki kovin usein erota, kuvaako niiden epätoivo seksin vai Jumalan kaipuuta. Siinä mielessä moni laulujen naisista on juuri sellainen mystinen kaipuun kohde, joiden alta taiteesta saavat tavallisesti poistua kaikki lihaa ja verta olevat naiset. Ja sitten taas: Janis Joplinista kirjoitetussa Chelsea Hotel no. 2:ssa laulun nainen (giving me head on the unmade bed) on enemmän ihminen kuin jotkut tosielämän tyypit.

I remember you well in the Chelsea Hotel 
you were famous, your heart was a legend.
You told me again you preferred handsome men
but for me you would make an exception.
And clenching your fist for the ones like us
who are oppressed by the figures of beauty,
you fixed yourself, you said, ”Well never mind,
we are ugly but we have the music.”

Tänäkin iltana sun pours down like honey, kuten sinä autiotalokesänä Pohjanmaalla kun löysin naarmuuntuneen Best of -lp:n kuolemaansa odottavasta levykaupasta Kokkolasta. Kirjoituspöydän taakse piilotettu viinipullo, Kerouacia, satunnainen traktori menee yöllä kylänraittia – sellainen kesä. Sen jälkeen olen tottunut levyn naarmuihin niin, että nämä nimenomaiset rätinät ja rivien toistumiset kuulostavat ainoilta oikeilta versioilta.

Omiin sisäisiin naarmuihini ja rätinöihini en ole sen sijaan vieläkään tottunut. Kaikki tämä ympäröivä positiivisuuspuhe ahdistaa, ja siksi olen taas äskettäin katsonut Leonard Cohen -haastatteluja iltamyöhään.

I don’t think I was complaining. I was just saying ”ouch” because it hurt.

Ja nyt voit viedä sen hiiren takaisin pihalle.