Kunnes tulee syksy

”Voisit tulla tänne niin vietetään lauantaita, saunotaan ja tehdään ruokaa.” Kuuluisiko tämän herättää välitön kohtaus sitoutumiskammoa ja halua paeta Panamaan? Varsinkaan, kun tässä ei nyt mistään sitoutumisesta ole yhtään kyse? Luulen, että mut on sähköistetty väärin: pihdit lipsahtaneet, kolvi heilahtanut ja tina vahingossa sulanut kohtaan ”poikamies, ikuinen”. Menen silti.

Sunnuntaiaamuna syksy on tullut rivitalon verhojen taakse. Autolle kävellessä puusta tippuu iso ja märkä lehti suoraan naamalle. Kyllä luonto facepalmaa jos ei itse sitä tajua tehdä. Se ennakoi: tietää, että kolmen tunnin päästä istun bussissa ja tajuan muistaneeni teatteriesityksen alun tunnilla väärin.

Koska ikävät olot voitetaan joko rahalla tai runoudella, menenkin sitten kirjakauppaan. Selaan läpi kaikki Akateemisen runokirjat ja ostan kauneimman. Se on Reetta Pekkasen Pieniä kovia nuppuja, jonka luin Poesian sivuilta jo jonakin yönä kun testailin, kuinka ikävät olot voitetaan. Kirjaa on vielä kolme kappaletta, kaikki aavistuksen eri näköisiä. Otan sen, jonka sivut ovat taittuneet reunasta hiukan, ikään kuin se olisi niitä vanhoja kirjoja joiden sivut on leikattava veitsellä reunasta auki.