Miltä kuulostaa, kun kaksi mustaa aukkoa törmää

”Sä kuulostat lifestyle-blogilta”, kaveri sanoi kun raportoin päivästäni. Ymmärrän. Saattaa olla, että olin juuri syönyt purkillisen uutuusjäätelöä loikoillen pellavalakanoissa ja katsoen samalla balettikilpailua. Tällaista on, kun on viikon-parin tauko työpaikkojen välillä.

Menen kauppaan hakemaan soijarouhetta ja ostankin kirsikkapuun oksia ja viskillä maustettua marmeladia. Käyn leffoissa, teatterissa, taidenäyttelyissä, kuuntelemassa paneelikeskustelua, ja kaiken tämän tietysti teen asianmukaiseen uniformuun kääriytyneenä. Iso villapaita (COS), jatkuva paniikkikohtauksen pelko (mallin oma).

Ja koska ruoka on uusi popmusiikki, testaan tietysti uusia, jännittäviä makuyhdistelmiä. Kuukauden makuna: marmeladi ja katkera pettymys. Luulin selvinneeni elämää selkeästi haittaavista neurooseista monta vuotta sitten, niin että jäljellä oli vain pieni, kesy, täysissä festarileffoissa puhkeava paniikki. Ei: nyt kysellään kavereiden kuulumisetkin pahoinvointia kätkien ja kuunnellaan vastaukset hengenvetoja laskien.

No, elämä antaa uusia haasteita, ja uusien haasteiden edessä minä nukun pitkään, pysyn peiton alla, juon ruusuteetä ja katson vihdoin The Duke of Burgundyn. Sitten yritän saada haasteet näyttämään olemattomilta keskittymällä tosi vanhoihin tai tosi isoihin asioihin. (Tällä strategialla ei ehkä selvitä zombihyökkäyksestä, sanotte, mutta eikö se jo ole todettu että rillipäillä ei ole toivoa selvitä zombihyökkäyksestä muutenkaan.)

Sitä paitsi tämä päivä on ollut hyvä päivä niille, jotka tarvitsevat lohdukseen vanhoja, isoja asioita. Koko universumin kokoisia asioita, esimerkiksi. We will have a window onto a wholly unanticipated population of black holes: a way to look at the dead hearts of the very first stars that formed in the universe, sanotaan lehdessä, ja sitten on linkki soundcloudiin. This is the real sound of two gigantic black holes colliding at half the speed of light.