Ne kesäyöt

Aattona otan kauniin ginini ja lähden metrolla itään. Ystävä tarjoaa salaattia ja viiniä ja raparperipiirakkaa ja hartaasti toivomiani vanhoja hevivideoita. Palatessa on utuinen vaaleanpunainen ilta ja Verkkosaaren jättömailla yksinäinen skeittari.

Kesäyö on sellainen kuin kesäyöt ovat. Miksi nukkuisin, onhan niin paljon koettavaa: sairastumisen pelkoa, kateutta, mitättömyyden tunnetta.

Ja juhannuspäivänä kaverille kuuntelemaan Curea. 15-vuotiaan tunneskaala on kohdattava asianmukaisin keinoin. Silti: puhutaan työnhausta, urasuunnitelmista. Suvilahden suunnalta nousee sumu, juon ginini loppuun ja vaihdan maisemaa.

Merihaassa on tuulihattuja ja ilta-aurinko, jota kohti voi puhaltaa saippuakuplia. Puhutaan taas töistä. Mietitään, missä kohtaa pitää luopua unelmista. Juutun pysyvästi siihen humalan vaiheeseen, jossa toistelen, kuinka kaunis valo on. On tosi kaunis valo: ensin ilta-aurinko, sitten sininen sumu.

Yötä myöten kävelen sumuun. Kohtaan ystävän Kruununhaassa, kävellään etelään. On viimein niin autiota kuin juhannuksena kuuluu olla. Jossain Katajanokan maailmanpyörän kohdalla humala kääntyy laskuun ja palelen kaupungin läpi kotiin.