Nuppulinna

Asiat ovat muuttuneet liian raskaiksi. Nyt olen siis varmaan aikuinen. Eivät liian raskaiksi kantaa: se oli viime kevään juttu. Raskaiksi siten ettei mikään ole kevyttä.

Kaikelle on varattu aikansa paitsi olemiselle, ajelehtimiselle, ikkunasta ulos tuijottelulle, tylsistymiselle. Meikkaamisesta on tullut tärkeämpää kuin ennen. Kymmenessä minuutissa voi toteuttaa paon itsestään. Eyelinerin verran on tilaa olla muutakin kuin kalenteri, velvollisuudentunto ja tekstiviesti myöhästymisestä. Pidän rajoista ja mulla on tärisevät kädet, mutta onhan se aika kapea tila kuitenkin.

On juna pohjoiseen, vähän pidempi aika karata. Noin neljäkymmentä minuuttia. Ilta-aurinko, pellot, kenttä loppuu ja musiikki lakkaa. Ovista kulkiessa aivot tutkitusti puhdistavat itseään turhasta muistamisesta. Jos fysiikka pätisi sieluun, jos sielua olisi, jos fysiikka kiinnostaisi, tutkisin sitä kuinka sielu kevenee suhteessa etäisyyteen lähtöpisteestä.

Mitä enemmän velvollisuuksia täytettäväksi, sitä vähemmän kiinnostan edes itseäni. Jokelan kohdalla ei tarvitse olla kiinnostava kenellekään. Nyt ovat yleisönä radanvarren sähkötolpat ja vastapäinen vihaisesti puhelimeen puhuva nainen, eivätkä ne odota minulta mitään. Kiitos siitä, ajattelen, ja lämpimiä ajatuksia. Ehkä evääksi ottamasi lohikeitto ei olekaan vuotanut, ja ehkä sähkötolpilla on tänään jotain erityistä sähkötolppien onnea.