Rakkaani on tuhat vuotta vanhempi kuin minä ja välittää liikaa rahasta ja maineesta.

Olisi niin paljon hienompia rakkauden kohteita. Tokio, San Francisco, Hong Kong… Viisi vuotta sitten Berliinikin olisi ollut aika uskottava. Löytökoirat. Jooga. Ihminen: juuri herännyt, silmät uniset ja poskella vielä painuma tyynystä.

En rakastunut mihinkään näistä. Olin pahaa-aavistamaton parikymppinen vaihto-opiskelija ja rakastuin vastaansanomattomasti Oxfordiin. Eikä niin ettenkö olisi yrittänyt sanoa vastaan. Kuka muka rakastuu kaupungin kokoiseen julmaan luokkayhteiskunta-larppiin?

Vähänpä tiesin siitä, miten vanhojen collegeiden kellot soivat iltaisin. Opiskelija juoksee tohvelit jalassa keskiaikaiseen kappeliin harjoittelemaan kuorolaulua. Jos on nuori, voi rakentaa sisäpihalle lumiukon ja sille oikeaoppisen uskonnollisen päähineen. Jos on vähän vanhempi, voi pukeutua tweediin ja soittaa rämisevän polkupyöränsä kelloa ennen kuin kääntyy jyrkästä kadunkulmasta. Yhden talon nurkalla kuuluu ikkunasta huilun soittoa.

Aurinkoisille päiville on lämpimän keltaisia kalkkikivirakennuksia, sateisille päiville 60-luvun betonibrutalismia. Jos haluaa elämäntyökseen penkoa vanhoja arkistoja, sitä ei tarvitse puolustella muille. Voi kävellä samaa käytävää kuin Oscar Wilde käveli ja yrittää viimein lakata pahoittelemasta kaikkea kaikille. Marraskuu on viileä ja sumuinen. Jos ei larppaa niitä nuoria, kauniita ja rikkaita, joiden asuntolahuoneiden ikkunat ovat köynnösten peitossa ja joilla on tentteihinkin pukukoodi, voi lähteä nuhjuiselta 60-luvun kampukseltaan ja kävellä sumuisten puistojen läpi.

Kokolattiamatto rypistyy liukuoven alta kun astun pimeästä keittiöstä mutaiseen rinteeseen. Vuosi vaihtuu, lentokenttiä lentokenttiä, toinen makuuhuone, näkymä muurien taakse puutarhaan. On kevät, kaikkialla kukkivat köynnökset, kaupungin päällä saasteinen utu. Vuosi vaihtuu taas. Tungen meluisten seurueiden läpi rämäisen hostellin keittiöön. Hanavesi ei muutu: se on aina yhtä kauheaa.

En ole tunteellinen hölmö kuin tässä yhdessä asiassa. (Tavallinen hölmö kyllä monessakin, mutta ei puhuta nyt siitä.) Ei tarvinne selittää: juurihan kirjoitin tätä vuodesta ja mediasta toiseen jatkuvaa rakkauskirjettäni. Voi käydä niin, että katsoo kehuttua tv-sarjaa kaksi vuotta sen jälkeen kuin kaikki muut, eikä sitten ole enää ketään kenelle sitä hehkuttaa. Kävi sitten niin, että en ollut ikävöinyt mitään tai ketään ennen kuin lähdin Oxfordista enkä enää myöhemmin kehdannut kysyä, miten tällaisen tunteen kanssa eletään. Varsinkaan jos rakkauden kohde sattuu olemaan tuhat vuotta vanha ja sopivassa säässä loistamaan kultaista valoa.

Ystävänpäivänä en ollut rakkaani kanssa, sillä minulla on aikuinen, järkevä ja omalla tavallaan kaunis suhde Helsinkiin. Kuljin ystävän luota ystävän luo, katselin Herttoniemen hiljaisia taloja ja palelin Merihaan viimassa. Kanniskelin salaattikulhoa mäkeä alas Hakaniemeen, kuten näköjään harva se viikko, ja yöllä lempeässä humalassa samaa reittiä takaisin. Minun kaupunkini, minun ystäväni näissä kolhoissa taloissa.