30-luvun lesbot, osa 2

Eli, miten sitä nyt sitten naisena eläisi, osa x. Eli, sunnuntai ja mieliala vähän liikutukselle altis, osa x. Tänä sunnuntaina olen sitä mieltä, että Mannerheimistä puhutaan liikaa ja Mannerheimin tyttäristä liian vähän. Kuukausiliitteessä puhuttiin jotain, referoin sieltä.

Nuorempi tytär, Sophie Mannerheim, oli 40-luvun lehtijutussa kuvailtuna elegantti, solakka ja savuketta polttava. Sophie eli Pariisissa eikä miehityksen aikanakaan halunnut lähteä kaupungista. Pariisissa oli ystävätär Alexandra Demidoff-Depret-Bixio*, jolle Sophie testamenttasi omaisuutensa ja joka ennen pitkää haudattiin ystävättärensä kanssa yhteisen muistomerkin alle.

* Alexandra saa edinburghilaiselta hautausmaalta löytämäni Kunigunde Rappeneggerin seuraksi tähden reippaalla kädellä nimiä saaneiden walk of famelle.

Vanhempi tytär, Anastasie Mannerheim, meni 21-vuotiaana karmeliittaluostariin. 30-luvun lopulla Anastasie muutti pois luostarista ja yhteen ystävätär Olive Rooneyn kanssa. Kuukausiliitteen juttu lainaa sekä Anastasien että Oliven kirjeitä marsalkka Mannerheimille.

Anastasie: Mon Bien Cher Papa, hyvin rakas isäni –– Ystäväni on luonani ja jatkamme yhdessä asumista uudessa asunnossani. Näin en ole yksin, eikä sinun tarvitse olla huolissasi.

Olive: Dear Field Marshal Mannerheim –– tulen aina tekemään kaikkeni huolehtiakseni Stasiesta. Rahan näkökulmasta minulla ei ole mitään tarjottavaa, mutta me tulemme aina selviämään jotenkin.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

Kummitus

Vastapäisen talon kolmoskerroksen huoneessa on aina valot. Kollega unettomuudessa, ajattelen joinakin öinä. Toisina öinä mietin, onko sinne kuollut joku yksineläjä.

Dokkari Dreams of a Life ilmestyi pari vuotta sitten, mutta muistin kyllä uutiset jo sitä aiemmin. Joyce Carol Vincent oli kuollut asuntonsa olohuoneessa pohjois-Lontoossa joulukuussa 2003. Ruumis löydettiin tammikuussa 2006. Tv oli edelleen päällä. Seurasi se normaali keskustelu yhteisöjen hajoamisesta ja välittämisen puutteesta. (Ei seurannut juurikaan keskustelua lähisuhdeväkivallasta, vaikka Joycen kuvailtu välien katkaiseminen työpaikkaan ja läheisiin tapahtui samoihin aikoihin kuin turvakotiin hakeutuminen. Asunto, jossa Joyce kuoli, oli tarkoitettu väkivallan uhreille.)

Ei Joyce ollut sellainen ihminen, jolle voisi käydä noin, dokumentissa haastatellut sanovat. Lehtijutussa ohjaaja kertoo, kuinka ihmeissään oli löytäessään videokuvaa Joycesta tapaamassa Nelson Mandelaa. Kaikkien mielestä on hämmästyttävää, kuinka noin voi käydä kauniille, lahjakkaalle naiselle joka on tavannut julkkiksiakin. (…had also been to dinner with Stevie Wonder, kertoo Wikipedia.) Tämä on kuin kuusi askelta julkkikseen, mutta toisin päin.

K: Kuinka monta askelta John Lennoniin? V: Neljä. K: Kuinka monta askelta siihen suuntaan, jossa kukaan ei huomaa kun kuolee? V: Vähemmän.

On ihmisiä, joilla on suuri läheinen suku, pieni läheinen kylä tai paljon hyviä ystäviä ympäri maailman. Kuvittelen, että silloin voi paheksua nykymaailmaa tuollaisista uutisista.

On kulunut viikkoja niin, etten ole puhunut kuin kaupan kassalle. Enkä nyt tarkoita tällaisia lääketokkuraisia viikkoja, jolloin ystävät lähettelee huolehtivia viestejä, vaan sellaisia, jolloin tuntee itsensä kummitukseksi: toistuvia näkymättömiä viikkoja täältä ikuisuuteen. Muutin muualle yksinäisistä viikoistani parkkipaikan seinän takana, koska ajattelen että lähteminen ratkaisee asiat. Niin ratkaisikin. Nyt on paljon pidempi matka Joycen puolelle kuin ennen. 

Ei se silti ole mikään vakuutus, sen paremmin kuin kauneus tai lahjakkuus tai Stevie Wonderkaan on vakuutus. Dokumentissa melkein kiinnostavinta oli päästä näkemään väläys aivan toisenlaisesta elämästä: muutama haastateltu ei selkeästi ollut koskaan maannut hiljaisessa kämpässä miettien, olisiko matkaa ehkä korkeintaan yksi askel.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään