You read enough books in which people like you are disposable, or are dirt, or are silent, absent, or worthless, and it makes an impact on you. Because art makes the world, because it matters, because it makes us. Or breaks us.

– Rebecca Solnit – Men explain Lolita to me

Kai kaikki on nähneet sen ilmeen, joka taiteesta paljon tietävän nuoren miehen kasvoille tulee, kun keskustelukumppani sanoo jotain puheena olevan teoksen naiskuvasta. ”Ei sillä ole enää mitään väliä. Täytyy ymmärtää että silloin oli toisenlainen aika. Ei historiaa voi katsoa samoin kuin nykypäivää,” nuori mies saattaa sanoa. ”Tämä asiahan on jo korjaantunut.”

Olen ollut se nuori mies, ja jos puhutaan mulle tosi rakkaista Borgesista ja Pessoasta, olen yhä se nuori mies, joten ei puhuta nyt niistä. On vaikeaa edes sanallistaa tuota mistä Solnit esseessään puhuu, koska on olemassa yksi yhteinen keskustelu siitä, mikä on hienoa kirjallisuutta tai elokuvataidetta. Se keskustelu määrittää sen mitä on olemassa, koska taide määrittää sen mitä on olemassa.

Jotkut osat siitä keskustelusta ovat enemmän marginaalissa, mutta vaikka lähtisi liikkeelle jostain huonosti tunnetusta jännittävästä taiteilijasta, sen inspiraatiot kuitenkin löytyvät saman kehyksen sisältä. Sen kautta kaiken hyvän taiteen löytää. Ja suuressa osassa sitä taidetta mä en ole olemassa.

Se on hyvää taidetta, ja sen kautta mä hahmotan maailman, eikä mua ole olemassa. Omaa katoamistaan on edes vaikea huomata, jos taide on tosi hyvää. Ja jos sen huomaakin, on tärkeää olla mainitsematta mitään siitä, kuinka joutuu samaistumaan hahmoihin joiden huonommuus oikeutetaan, tai joiden poissaoloa ei edes tarvitse oikeuttaa. On tärkeää olla tuomatta sitä esiin, koska sitten käy ilmi, että muilla on taide mutta sulla on vain ruumiisi, ja kyvyttömyytesi ymmärtää taidetta kun taide ei ole mitään kioskiromansseja joista haetaan halpaa samaistumista, ymmärrätkö.