Suurin yleisö väkivaltaisille uutisille löytyy kylmästi valaistuista avokonttoreista. Luulisin. Kun aloitin työt puhelinvaihteessa, perehdyttäjäni katseli aina puheluiden välissä iltalehtien uutisia paloitteluista ja kirvesmurhista, kunnes muuttui puhelimen soitua kohteliaaksi puhelinääneksi. Ensin ihmettelin, mutta puolen vuoden päästä olin itsekin siirtynyt murhiin. Iltalehtien sijaan luin pitkiä, paneutuneita lehtiartikkeleita, sellaisia joita New Yorker tekee ja nyttemmin Suomessa Longplay. Oli helpompi keskittyä päivittäiseen puoleentuhanteen puheluun kun muutaman sekunnin taukoina palasi johonkin ihan toisenlaista keskittymistä vaativaan.

Avokonttori, loisteputket katossa, sälekaihtimet kiinni, ilmastointi liian kylmällä, tasan kymmenen minuutin kahvitauko, eineslasagnen haju. Yksi kirkkaan vihreäksi maalattu seinä, epäilemättä väripsykologisesti juuri sopivan piristävä. 50 päivää ajelehtimista meressä ilman ruokaa tai juomaa. 19 kuollutta palomiestä. Traumatisoitunut teini onkin kolmikymppinen ranskalaismies. Muutama kuolema vielä ennen kahvitaukoa. Mitä kauemmin omat päivät toistuivat samanlaisina, sitä isompi oli tarve katsoa sälekaihtimien raosta, millaista olisi jos arki menisi lopullisesti rikki.

Kun lopetin avokonttorissa, lopetin myös väkivaltaisen viihteen kuluttamisen. Toissapäivään saakka. Sitten aloin kuunnella Serialia, todella koukuttavaa podcastia jossa ratkaistaan baltimorelaisen opiskelijan murhaa. Samalla tiskasin. Tänään ajattelin järjestää vaatekaapin samalla kun kuuntelen, kuinka murhasta tuomittu vakuuttaa syyttömyyttään ja juontaja pahoittelee vankilan puhelinlinjan rahinaa. Tämä on suositus: vähän kuolemaa arkenne taustalle ja pian asuntonne hehkuu puhtaampana kuin koskaan!