Edinburghissa ei kello yhdentoista jälkeen liiku kukaan. Paitsi minä ja ystäväni, kun hylkäämme kahden ja puolen punnan viskit sekä Dylan Moranin ja palaamme illalla kissan ja moottoroidun sohvan luo. Lontoon jälkeen hiljaisuus tuntuu oudolta ja kissa kävelee ylitseni kuin olisin osa sohvaa. Päivisin on kylmä, mutta riittävän aurinkoista tweed-takkisten poikien lueskella puistossa lounastaukoinaan. Jonakin päivänä tuulee myrskyvaroituksen verran ja kanaalinvarren polulta voi katsella vedessä virtaavia lehtiä. Bussista pitää jäädä hautausmaan jälkeen, hautausmaalla voi ohimennen lukea oppitunnin entisaikojen lapsikuolleisuudesta. Myös nimipolitiikasta: en tiedä kuka olit, Kunigunde Rappenegger, mutta aika pirun majesteetillinen oli nimesi.

Voi Lontoo.

Makuuhuoneen ikkunat ovat high streetille ja ensimmäisenä yönä on seistävä vetoisen ikkunan ääressä katsomassa, kuinka kadulla liikkuu loputon virta ihmisiä. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että kaikilla niillä on oma kokonainen elämä, eräänä tiistaina puoliltaöin joku syy riidellä poikaystävän kanssa jalkakäytävän reunassa, tai kävellä beige trenssi päällä puolison käsikynkässä yhteen tahtiin vanhusten askelin, tai marssia paitahihasillaan kahden muun nuoren miehen kanssa retvakkaasti isomman tien suuntaan, tai pää painuksissa työntää vaunuissa nukkuvaa lasta ruokakaupan ovista sisään, tai istua märälle kadulle kerjäläisen viereen ja ojentaa tälle kännykkä, tai tulla hetkeksi tupakalle pikaruokapaikan henkilökunnan ovelle.

Toisena yönä se on rauhoittavaa. Makaan tuplapeiton alla, katson valojen heijastumista kattoon ja kuuntelen, kun ohi ajaa poliisiautoja ja ruokakauppaan tuodaan rekalla täydennystä.

Kolmantena yönä ei enää tarvitse kolmea vaatekerrosta tarjetakseen nukkua sen tuplapeiton alla.

Neljäntenä yönä olen väsynyt suostuttuani illalla kävelemään Holbornista Piccadilly Circukselle, siinä kohtaa kun pubeista pursuili katujen täydeltä perjantain viettäjiä ja näytöksistään melkein myöhästyneet juoksivat teattereihin juhlavaatteissa, ja niinpä nukahdan saman tien.

Viidentenä yönä tajuan kuulevani myös metrot, sen mitä niitä vielä menee, kauniina matalana bassojyminänä kolmen huonosti äänieristetyn kerroksen läpi. Kuulemma matalat taajuudet aiheuttavat uskonnollisia kokemuksia, kirkkourut, esimerkiksi. Ehkä mut on liian pienenä tuotu tähän kirkkoon, kuuntelemaan uskontunnustuksena metron ovien piipitystä ja syömään ehtoollisena paahdettuja kastanjoita katukojusta. Nyt vaellan säännöllisesti lentokentälle ja matkalaukkua raahaten menen saamaan rauhan jostain tylsänpuoleisesta kaupunginosasta, jossa voin teeskennellä että mullakin niiden miljoonien ihmisten joukossa vähän nuhjuinen ja vetoisa ja aamuyöllä kauppaostokset tekevä elämä.

Viimeisenä aamuna puistoon ruokkimaan oravia, kuten pienenä, ja takaisin asuntoon jossa aurinko paistaa puisten kaihtimien lomasta sohvalle niin kauniisti että siitä hyvästä pitäisi saada siirtää lentoa myöhemmäksi, mutta ei.