Iholla-sarjassa mies miettii syvällisiä ja ahdistuu tulevaisuudesta. Nainen sanoo: laitatko nyt sen lapsen siihen syöttötuoliin, mulla on kiire.

Ripustan jouluvaloja, testaan hajuvesiä ja astun roskapussin yli keittiössä, jossa kypsyy banaanikärpäsiä. Parhaimmillanikin osaan olla vain puoliksi nainen, ja sitäkin tietysti sillä puolella, josta kukaan ei kirjoita puheita. Että terveisiä vain: tällä puolella lakataan kynsiä ja valitaan oikeanlaiset alusvaatteet mutta ei osata kantaa vastuuta tai lapsia. Ei sillä että olisin tässä erityisen hyvä. En taida koskaan olla se nainen, johon joku parrakas rokkari viittaa osoituksena siitä että ihan hyvin on pärjännyt elämässä sitten kuitenkin. Viime aikoina poikkeuksellisesti joku on fiilistellyt tapaani leikkiä naista, mikä on ollut outoa mutta kieltämättä miellyttävää, vähän kuin jos kaikkien ostamiensa suklaalevyjen kylkiäisenä alkaisi yhtäkkiä saada kassajonossa niskahieronnan. Tai ikään kuin loksahtaisi pieneksi hetkeksi normaalien ihmisten joukkoon – onhan se sitäkin. Mutta vaikka kuvainnollinen kassajono-niskahieronta ei kauaa jatkuisikaan, jatkan varmaan korkkareillani horjahtelua kuten olen tähänkin mennessä tehnyt.

Korkkarit ja muu naisturhamaisuus eivät tunnu vankilalta, koska kasvoin ympäristössä, jossa tämä oli juuri se paheellinen puoli. Vankilalta tuntuu se toinen naisena olemisen puoli: että pitäisi jättää sekä maailmantilanteen pohtiminen että hajuvedet ja alkaa tehdä lapsia. Mikään pakkohan ei ole, nyt, enää, mutta en vain ole koskaan oikeasti nähnyt mitään muita tapoja elää aikuiseksi naisruumiissa. (Eikä varmasti olisi pakko jättää kumpaakaan, vaikka siten se nyt näyttää usein menevän.) Vaellan hämmentyneenä Wikipedia-artikkelista toiseen kysellen historian lesboilta sellaista, mitä normaali ihminen varmaan salaa mielessään kyselisi potentiaalisilta deiteiltä. Annemarie Schwarzenbach, olisiko sinun elämässäsi tilaa? Christa Winsloe, olisitko sinä vastaus nyt kun en itse tiedä, miten tästä eteenpäin?