Didion on tietysti kirjailija Joan Didion, joka 70-luvun valokuvassa nojaa auton ikkunaan niin että alkaa tuntua kuin ei olisikaan pakko syntyä mieheksi voidakseen vielä joskus muuttua legendaksi. Muistilista oli, The White Album -esseen mukaan, teipattuna Didionin komeron oven sisäpuolelle kiireisiä lähtöjä varten. Niin, tämä liittyy sekä lähtemisiin että kaikkeen siihen pinnalliseen, jolla voi tehdä itsestään sellaisen kuin pitäisi olla. Ehkä pitäisi olla pätevä, ehkä pitäisi olla rohkea, ehkä pitäisi olla jotain muuta kuin geenit soivat. Ehkä pitäisi olla toisenlainen, jotta tulisi joskus legendaksi, tai koska se on hauskaa. Että tällaiseksi minä nyt kirjoitan itseni, glitterillä ja kauluspaidalla ja näillä sanoilla. Siksihän täällä Lilyssä enimmäkseen ollaan.

Itsestäni en oikein tiedä kuinka se tehdään – minä tai pukeutuminen tai sen puoleen kirjoittaminenkaan – mutta tiedänpähän varsin hyvin ketä katsoa ylöspäin. Ehkä kirjoitan siitä, ja leivoksista, ja aamuöisestä alakulosta.

To Pack and Wear:

2 skirts

2 jerseys or leotards

1 pullover sweater

2 pair shoes

stockings

bra

nightgown, robe slippers

cigarettes

bourbon

bag with: shampoo, toothbrush and paste, Basis soap, razor, deodorant, aspirin, prescriptions, Tampax, face cream, powder, baby oil

To Carry:

mohair throw

typewriter

2 legal pads and pens

files

house key

This is a list which was taped inside my closet door in Hollywood during those years when I was reporting more or less steadily. The list enabled me to pack, without thinking, for any piece I was likely to do. Notice the deliberate anonymity of costume: in a skirt, a leotard, and stockings, I could pass on either side of the culture. Notice the mohair throw for trunk-line flights (i.e. no blankets) and for the motel room in which the air conditioning could not be turned off. Notice the bourbon for the same motel room. Notice the typewriter for the airport, coming home: the idea was to turn in the Hertz car, check in, find an empty bench, and start typing the day’s notes.