Tuo mulle vihaisia lauluja

Mielenosoituksesta lähti käyntiin muutos. Ensin se näkyi kuumemittarissa ja sitten käytettyjen nenäliinojen määrässä. Se olikin ainoa muutos, joka lähti käyntiin, eikä se ihan riitä. Tämä henkilökohtainen on poliittista vain sikäli, että voin nyt aivastaa rasistia päin.

Yliopistolla on yhä valtaus, ja viime päivinä on poikkeuksellisen hienosti kirjoitettu ihmisoikeuksista ja purettu poliitikkojen valheita. (Paitsi Hesarissa, jossa tänäänkin etusivun isoin juttu on väkivaltaisten rasististen hyökkäysten sijaan englannin oikeinkirjoitus.)

Hyvien kirjoitusten alle tulee vyöry kamalia kommentteja, päälle huonompia kirjoituksia, ja otetaanpa tähän väliin viesti sponsoreiltamme, ja välillä mua turhauttaa niin paljon että haluaisin kiroilla. Saatana.

Kun tuntuu, ettei mikään muutu vaikka kuinka moni tyyppi kirjoittaisi vaikka kuinka hyvin siitä, mikä on totta ja mikä on hyvää, mä päiväkuvittelen elämäni dj-keikan. Se kuullaan ainoastaan tietyissä virka-autoissa, joissa on tummennetut lasit ja autoradio, joka yhtäkkiä ei suostukaan hiljenemään.

Se alkaa Jarvis Cockerilla, mutta kerro mulle miten se jatkuu, koska tänään mä en tiedä riittävästi vihaisia lauluja.

 

Kulttuuri Musiikki Uutiset ja yhteiskunta

Pojat jotka saa turpiinsa

Tehtävä: tule lauantaiyönä humalassa kotiin, googlaa kaikki vanhat saavuttamattomat ihastukset, raportoi. Juuri mitään et opi niistä tyypeistä, mutta ehkä jotakin itsestäsi.

Mitäkö opin? Teininä aina kyseltiin ”mikä sun miestyyppi on?” Nyt tietäisin vastauksen: pojat, jotka pienessä pohjalaisessa kylässä 2000-luvun alkupuolella olisivat saaneet tanssilavan takana turpiinsa. Jotkut varmaan saikin.

Koska teiniajan ihastusten tarkoitus oli olla kaljan, mopojen ja Klamydian pyhältä kolminaisuudelta pelastavia sankareita, mahdollisuuksia oli aika vähän.

Yksi oli ehkä koko maakunnan ainoa gootti. Se kirjoitti synkeitä runoja, kuten valitettavasti minäkin, ja pussaili monia tyttöjä tanssilavalla, mitä minä valitettavasti en tehnyt. Sydän oli murtua, kun lauantaiyönä löysin tämän tyypin asumasta yhä samassa kylässä harrastamassa nykyisin kaljaa ja kevareita. Paitsi – ei. Sillä olikin kaima. Oikea tyyppi oli vaihtanut maisemaa ja saamiemme tietojen mukaan pysynyt kaikin puolin kelvollisena ihmisenä.

Yksi oli kaunis ja jännittävä ja puhuin sen kanssa kerran ja sitten olin toivottoman ihastunut kolme vuotta. Yöllä selaan kavereiden kavereiden kavereiden sukulaisetkin ja löydän sen vihdoin. Se on alkanut monin tavoin muistuttaa Timo Tolkkia (ei kuitenkaan menestyksekkään musiikkiuran osalta).

Yhdestä en löydä netistä paljon mitään. Siihen olin juuri ehtinyt ihastua julmetusti kun se toi näytille kauniin ja ihanan tyttöystävänsä. (On pelkkää bifobista ennakkoluuloa ajatella, että biseksuaaleilla on paremmat mahdollisuudet partnerin löytämiseen. Havaintojeni mukaan ainoa mahdollisuus joka paranee on mahdollisuus olla kateellinen suhteen molemmille osapuolille.)

Että kaiken kaikkiaan: ei niistä ole sankareiksi, pojista jotka saa turpiinsa tanssilavan takana. Ei kenestäkään ole, mutta onnea oli uskoa että ehkä olisi. Ehti sitä myöhemminkin huomata, kuinka asiat voivat mennä pieleen myös sellaisten ihmisten kanssa, joilla on kaikki Morrisseyn levyt (no, sellaisten kanssa varsinkin). Kaikkea hyvää, pojat jotka sai turpiinsa. Paitsi sinulle, joka osoittauduit rasistiksi – sinä voisit ystävällisesti palauttaa kaikki ne tunnit, jotka olen sinusta haaveiluun käyttänyt.

 

Suhteet Rakkaus Ajattelin tänään