Puhutteko ruokaa, hyvä neiti? Aion nimittäin seuraavaksi kuvata elämäntilanteeni käyttäen jääkaapin antimia.

Elämäntilanne: mutustan jäistä voitaikinalevyä, jonka päälle olen ripotellut sokeria.

(Tästä ei millään taida saada hienoa ruokakuvaa Instagramiin. Siitä puheen ollen: menin Instagramiin niin nyt voin olla hiljaa monessa eri mediassa.)

Tällaisia Facebook-päivityksiä mä yleensä teen. Ruoasta voi puhua etäisten työkavereidenkin kuullen, ja tekee hyvää ilmaista, etten asu Cheekin laulussa. Ainakin luulen, ettei yksikään niistä kerro, kuinka syödään yhteen menoon kahdeksan vappumunkkia. Sokka irti!

Nyt tuli kuitenkin raja vastaan. Tätä en aio jakaa kaupunkiviljelyä harrastavalle entiselle työkaverilleni. En yhdellekään työkaverilleni. Ehkä joku niistä puhuu ruokaa ja tajuaa.

Sellaiset kepeiden leffojen hassunhauskat kohtaukset, joissa nainen ahdistuneena kaivaa roskiksesta sinne juuri heittämänsä suklaakakun ja sitten syö sen – ne on aina inhottaneet mua. Että heh-heh, hienosti kuvaa kakku siellä jonkun hölmön naisen triviaaleja ongelmia. Mutta se on tragedia, ymmärrättekö!

Ei mulle annettu kitaraa. Lähtiskö Blood on the Tracks? No ei lähde, kun mulle annettiin vain tää voitaikina. (Okei, voi olla ehkä pari muutakin syytä.) Jos tarvitsen jotakin väylää ahdistukselle, syöminen tai syömättömyys on se luontevin. Bilsantunnilla opin, että jotkut vitamiinit sitoutuu rasvaan. Muusta elämästä opin, että niin myös tunteet.

Kaikkein traagisinta tietysti on, että voitaikinasta ei koskaan saa traagista, eikä naisen läskeistä. Ja mun ainoa mahdollisuuteni suurteokseen kun olisi sinfonia voitaikinalle ja väsyneelle naiselle.