Selviytymisvuodet

Yksien teollisuushallien lähellä Helsingissä on ylikulkutie, jolle päästäkseen täytyy kävellä pitkä matka väärään suuntaan. Ongelma on ratkaistu solmimalla ylikulkusillan kaiteeseen köysi, jonka avulla työmatkalaiset rämpivät itsensä aamupimeässä lumista sillanpiennarta pitkin ylös.

En ole siitä kulkenut, mutta tuntuu kuin olisin, joka hiton aamu.

Olen herännyt ja pessyt hiukset ja käynyt töissä ja luennoilla. Olen hankkinut uuden työpaikan ja aloittanut sielläkin, tavannut taas vanhan pätkätyökaverin ja hyvin nopeasti vaipunut jaettuun toivottomuuteen minkään muuttumisesta. Olen luopunut siitä että jaksaisin töiden ulkopuolella yrittää olla hauska tai kuunnella ystäviä tai olla kiinnostunut tai kiinnostava tai ylipäätään millään tasolla sellainen ihminen jota jaksaisin.

Jatkuvasti on kylmä. Sen jälkeen kun Bowie kuoli, on tuntunut vielä vähän kylmemmältä. On vielä vähän vaikeampi muistaa, että rämpiminen loskaiselle rampille (edes sille ylemmälle) ei ole ainoa mahdollinen elämän sisältö. Öisin toistelen itselleni väitettä ”mä selviän.” On hienoja inspiraatiolauseita ja sitten tää mun, jolla Coelhokaan ei tekisi rahaa.

Kunpa jotain tapahtuisi mun aivokemialle, tai yhteiskunnalle, tai molemmille. Itsehän en mitään niille jaksa tehdä, kun on tämä selviäminen. Ehkä tää on vain vaihe, ja sitten voi lempeästi naureskella jälkikäteen omalle kolhoudelleen. Nehän oli ne selviytymisvuodet, tiedäthän.