Viides Portlandin herttua

Ihmisten tapaamista välttääkseen viides Portlandin herttua rakensi tiluksilleen 15 mailia kaasuvalaistuja maanalaisia tunneleita, ei koskaan kutsunut vieraita ja kommunikoi kaikkien kanssa kirjeitse. Teehän tilaa, William, mä muutan nyt teille.

Viime aikoina olen korjannut alkuvuotisen työnhakustressin hedelmää. Kolmen uuden työn aloittaminen kolmen kuukauden aikana saa kummasti haaveilemaan Cavendish-Scott-Bentinckin sukuun kuulumisesta.

Paljastus: en ole brittiläinen aristokraatti. Alakerrassani ei ole 70 metrin pituista, ikuisesti autioksi jäävää juhlasalia tai kaasuvalaistua käytäväverkostoa. Alakerrassani on tällainen samanlainen matalakattoinen 60-luvun kerrostalohuoneisto, jossa asuu julmetun kovaäänisesti paneskeleva pariskunta.

Ja niiden yläkerrassa minä herään aamuisin ja lähden junaan, ja Jarvis Cocker laulaa ja mietin, kuinkahan moni sitäkin on kuunnellut aamujunassa ja miettinyt, että tässäkö elämä nyt sitten on.

No, eihän se ole. Elämä on myös hiljaisessa galleriassa Unioninkadun kattojen yllä lauantai-iltapäivisin, ja sunnuntaina tuulensuojassa Lapinlahden sairaalan sisäpihalla. Mutta kovin pian on taas sunnuntai-ilta ja se sunnuntai-iltaan kuuluva hetki kun ajattelee, että olisi helpompaa kaivaa 15 mailia tunneleita Nottinghamshiren maaperään kuin löytää naamalleen pätevän työntekijän hymy.