Vuoden parhaat levyt: Everybody Down

Tämä on musiikkia Lontoosta niille, jotka eivät halua muuttaa Lontooseen.

Jos jonakin aamuna istuin lähijunassa sinua vastapäätä ja tuijottelin naamaasi huolestuneena, se saattoi johtua siitäkin, että kuuntelin paraikaa Kate Tempestiä.

Tempestin levy Everybody Down oli hyvää työmatkakuunneltavaa tarinallisuudessaan. Joku arvostelija vertasi Tempestiä Jacques Breliin tai Tom Waitsiin ja näiden biisi-kertomuksiin tyypeistä, joilla ei mene ihan putkeen. Cheekin levylle ei Everybody Downilta pääsisi kukaan, paitsi ehkä aloitusbiisiltä, jolla ollaan klubilla. Everywhere is monsters / tits out, wet-mouthed, heads back, se alkaa.

Tiesin Tempestin spoken word -artistina, tästä:

, jossa jo pelkästään sana love on herkkä ja kaunis. Everybody Downilla kaikki naiivi ja nostattava on kääritty kylmiin biiseihin, joilla oikein kukaan ei saa itseään uskomaan onnellisiin loppuihin. Everybody here is a human, yrittää yhden biisin kertoja muistuttaa itseään. Ja niin, onhan se vähän osoittelevaa, mutta katsotaanko uudestaan kello puoli kahdeksan sellaisena aamuna, jona tämäkin kaupunki tuntuu välinpitämättömältä, räntäsade loputtomalta ja tulevaisuus toivottomalta?

https://www.youtube.com/watch?v=VaNh4J7qghI

https://www.youtube.com/watch?v=s-fE7jpE3T8