Rakas ystävä on poissa

Papu lähti eilen koirien taivaaseen. Suru on musertava, vaikka tiedän tehneeni oikein. 16-vuotias koira hiipui koko alkuvuoden ajan ja olimme jo pitkään menossa kohti väistämätöntä. Silti se sattuu. Oli kamalaa soittaa eläinlääkärille ja katsoa sen jälkeen koiraa silmiin. Kyllä, lähdemme viimeiselle matkalle.

Ehdimme kokea Papun kanssa monenlaista. Asua kuudessa eri osoitteessa, elää opiskelijaelämää, seurustella ja erota, saada työpaikan, muuttaa toiselle paikkakunnalle, mennä naimisiin ja saada lapsen. Ja olihan Papulla kaksi koirakaveriakin, joista se ei tosin rehellisyyden nimissä tainnut kauheasti välittää. Mutta ei Papu tehnyt siitä numeroa, sillä se oli aina korrekti. Tuli toimeen kaikkien koirien ja lasten kanssa ja oli joka tilanteessa kuin kotonaan. En ole koskaan tavannut yhtä tervepäistä koiraa. Papu ei ikinä kouhottanut turhia, se oli aina asiallinen mutta iloinen.

Tiedän, että suru helpottaa hiljalleen. Jonakin päivänä yhteiset muistot hymyilyttävät. Tänään ne saavat vielä kyyneleet silmiin. Ja varmasti vielä huomennakin.

Lepää rauhassa, rakas pieni ystävä. En voi sanoin kuvailla, miten suuri merkitys sinulla oli elämääni!

Sunnuntaina vaihdettiin vielä porukalla autoon renkaita. Kuinkahan pitkään etsin katseellani tätä harmaata koirannaamaa?