Ala-aste on murusina!
Viimeksi vanhempieni luona käydessäni kohtasin surullisen näyn – vanha ala-asteeni oli lyöty maan tasalle! Vanhasta punatiilisestä sotien jälkeen rakennetusta koulusta oli jäljellä enää tiilenvärinen kasa ja kivenvärinen kasa.
Olihan koulu ollut tyhjillään jo useamman vuoden. Ikkunat kivitettyinä ja seinät graffiteja täynnä se kuitenkin seisoi yhtä kunnioitusta herättävänä kuin vuonna 1985 kun aloitin koulutieni.
Muistan niin hyvin viileät syysaamut, jolloin seisoimme luokittain suorissa riveissä koulun sisäpihalla ja huusimme kuorossa opettajalle huo-men-ta. Suorin rivi pääsi ekana omaan luokkaansa. Muistan, miten hypimme narua ja twistiä samalla sisäpihalla. Ja miten lipputangossa liehui toukokuun lopussa lippu, kun haimme todistukset ja pääsimme kesälomalle. Edellisenä iltana oli ollut kevätjuhla ja minua oli taas hävettänyt suvivirren aikana vesiputouksen lailla itkenyt äitini (silloin en vielä tiennyt periväni saman kyvyn liikuttua).
Koska olen asunut lapsuuteni saaressa, sijaitsi koulukin rannalla. Lämpiminä syksyinä kävimme koko luokan kanssa uimassa. Talvella hiihdimme jäällä. Ja jos pakkanen tuli ennen lunta, avautui koulun rannasta valtava luistinrata.
Kai se olikin sijainti, mikä koitui vanhan opinahjoni kohtaloksi. Tilalle on kuulemma kaavoitettu omarantaisia tontteja. Ei kai tänä päivänä ole mitään järkeä pitää kuuden luokkahuoneen kokoista koulua paraatipaikalla Päijänteen rannalla?
Jäin miettimään, miksi jonkun vanhan koulurakennuksen purkaminen tuntuu niin haikealta. Tajusin, että kaikki hyvät koulumuistot liittyvät ala-asteeseen. Koulu oli pieni ja sympaattinen ja kaikki jotenkin niin kotikutoista nykymeininkiin verrattuna. Jos yläasteeni olisi nuijittu vaan tasalle, olisin ehkä vaan nauranut – viikonloppu vanhempien luona nimittäin kirvoittaa esille sen teiniangstisen minän, joka poltti keväällä koulukirjat nuotiossa ja sumutti mopokyydin jälkeen date-tuoksua tukkaan, ettei olisi jäänyt kiinni bensanhajuisesta tukastaan.
Kyllä, olisitte purkaneet ennemmin sen yläasteen!