Ihana, räikeä Touhutalo

Ennen oman lapsen saamista minulla oli selkeä mielipide kaiken maailman hoplopeista – ne ovat turhia ja aivottomia riehumispaikkoja. Kun lapsen kanssa tehdään jotakin, tehdään järkeviä asioita. Sellaisia keskittymistä vaativia elämyksellisiä juttuja.

Ja kuinkas sitten kävikään? Ollaan paikallisen Touhutalon kantiksia, ostettiin just neljän kuukauden rajattomiin käynteihin oikeuttava passi. Vanhemmuus muuttaa meitä, niinhän sitä sanotaan.

Nykyisin tiedän, että lapsen kanssa voi tehdä sekä että. Kun ulkona jatkuu marraskuu toista kuukautta peräkkäin eikä hiekkalaatikko oikein kutsu, täytyy keksiä jotakin tekemistä. Lapsukaiseni on nimittäin sen verran elävää sorttia, että hyppii seinille jos ollaan kaksikin päivää kotona tekemättä mitään sen erikoisempaa.

Eikä tämä nyt ole ollenkaan hullumpi ratkaisu. Pystyn jopa juomaan kupin teetä sillä välin, kun V laskee liukumäen yhä uudestaan ja uudestaan. Ja juoksee pitkin kiipeilytunneleita kaksosystäviensä kanssa huutaen tytöt tytöt. Eikä nyt sillä, etten valvoisi lastani, mutta Touhutalo on mukavan kompakti ja kakara pysyy aika kätevästi silmien alla. Ja aamuisin siellä on aika hiljaista. 

Ehkä uskomattominta kaikesta on se, ettei riehakas pikku apina lapseni ole kaatunut kyseisessä paikassa kertaakaan niin, että olisi alkanut itkeä. Tai edes mutristella. Eihän se nyt erityisen herkkä muutenkaan ole, mutta tässä tapauksessa kiitämme riehumispaikan ansiokasta pehmustusta. 

Epäilen myöskin, että touhutalopäivinä ei tarvita kirkasvalolamppua tai vitamiinipillereitä. Pari tuntia hyvin valaistussa kaikilla sateenkaaren väreillä väritetyssä paikassa antaa kätevän ja ilmaisen (sinne ei maksa aikuisilta mitään) väriterapiasession lapsen edesottamuksia valvoessa. Paitsi että olen niin tylsä, että mietin aina sitä samaa: miksi kaikki lapsille suunnattu pitää olla järkyttävän räikeää? Ihan yhtä hyvin se sinkoilu sujuisi harmonisemmassakin ympäristössä.