Kuvitettu joulu

Kiitos joulu. Olit kaunis, suloinen, hyvältä maistuva, sopivan rauhallinen ja toisaalta tarpeeksi menoisa. Toivoin joululahjaksi lunta, ja sitä todellakin sain. Kuten myös pientä kuittailua toivomuksestani. Kävimme jouluaattona siskoni ja koirien kanssa lenkillä ja voi jeesus sitä kamalaa tuulta ja lumimyräkkää kotimatkalla. Jouduimme kävelemään takaperin, koska etuperin ei pystynyt.

Mutta kaikki kaameus unohtui sillä samalla hetkellä, kun vastaan käveli joulupukki. Pukki oli oikein mielissään kun kysyttiin valokuvaan. Naapurin setä, tietenkin.

Mummola ja joulu kuuluvat yhteen. Vaikka pitkä ajomatka rasittaa, joulu ei tule ilman mummolaa. Siellä arki pakenee, eikä ole mitään tekemistä. Tai siis voi tietenkin laittaa ruokaa tai tehdä pitkän metsälenkin. Niin ja nykyisin tietenkin vahtia villiä lasta, ettei se pirsto ihan kaikkia koriste-esineitä.

 

Aattoaamun traditioksi alkaa muodostua joulupuuro appivanhemmilla. Siellä taloon saattaa pamahtaa ketä sukulaisia tahansa. Jos oma sukuni asuu akselilla Helsinki-Rovaniemi ja kirsikkana kakussa osa jengistä ulkomailla, miehen suku asuu joidenkin kymmenien kilometrien säteellä toisistaan. Se on oikeastaan aika kivaa (näin vanhemmiten). Voi viedä mummolle joulukukan ihan tuosta vain, eikä alkaa selvittää Lapista löytyvää kukanlähetyspalvelua. 

Mummulassa katettiin myös pienelle V:lle pyhäporsliinit puuroa varten. Olin kauhuissani, mutta lautanen edelleen ehjä. Ja syötiin tyhjäksi (mikä on nykyisin maailmanluokan ihme).

Jouluaattona syötiin granaattiomenasalaattia, seesamikeksejä lohi-wasabitäytteellä, brietä ja tryffelihunajaa, kylmäsavulohirullaa, vuohenjuustopunajuuria, maa-artisokkapyrettä, hummeriterriiniä, mätiä ja smetanaa. Ja juotiin päälle joulupavlovakahvit. Yöllä vielä juustoja. Ruoka oli ihanaa, eikä aiheuttanut ihmeellisiä ponnisteluita. Ja kriittisellä hetkellä oli tätä eli V:n kummitäti, jolle tyrkätä lahkeessa sukkahousuissa roikkuva lapsonen.

Mummolassa oli isän savustamaa maailman parasta lohta, mummon tekemät laatikot ja äidin leipoma kakku ja sahramipullat.

On ihana huomata, miten omat jouluperinteet alkavat hiljalleen muotoutua. Yksi niistä on aattoyön seurapelit, juustot ja punaviini. Vaikka joskus inhosin tosi syvästi kaikkia perinteitä, alan näin keski-ikää lähestyessä jotenkin lämmetä niille. Perinteiden ei tarvitse olla mitään näinkuuluutehdä -henkisiä, vaan ne voi luoda ihan itse. Minä en tuntisi oloani kotoisaksi joulukirkossa, mutta haluan hiljentyä joululenkillä ja saunassa. Oikeasti en hiljenny yhtään siellä saunassa, vaikka vanhan kansan mukaan tuleekin kamala hyttyskesä jos puhuu joulusaunassa.

Sukulaisrallin jälkeen tunnen kiitollisuutta siitä, miten kaikki muistivat V:tä paketeilla. Ja onnea siitä, miten paljon iloa tuo pieni suuri mies voi tuoda läheisten elämään. V on joviaali seuramies myös sukulaisissa – halailee tyyppejä ja selittää kaikille omia hobittikielisiä juttujaan. Vaikka innostuu ehkä kaikkein eniten sukulaisten koirista…

Kiitos joulu, että olit stressitön ja rento. Toivottavasti sama meno jatkuu vielä silloin, kun V alkaa ymmärtää enemmän asioista ja on helppo ottaa paineita jonkun kummallisen täydellisen joulun rakentamisesta. Aloitin panikoinnin oikeastaan jo kohdatessamme sen joulupukin koiralenkillä – tarvitaanko me jo ensi vuonna joulupukki ja syökö koirat sen?